lauantai, 24. syyskuu 2016

Huono onni asuu täällä

”Kun onni kääntyy vastaiseksi, hyytelökin murtaa hampaan.”  –Persialainen sananlasku

 

Minä olen aina ihmetellyt miten sitä kaikki asiat tapahtuu aina yöllä? Kipu on valvottanut minua viime aikoina. Eilen tunsin ihan kamalaa väsyä. Ajattelin, että nyt on unen aika ja söin tuplamäärän särkylääkettä. Vaivuin hiljaiseen uneen, kunnes heräsin kun taloni kääntyi minua vastaan. Se yskäisi. Nousin ylös, herätin mieheni. Asiaa tutkittuamme laitoimme vaivaan palan laastaria ja luulimme, että se oli vain säikähdys. Kuitenkin yöllinen herääminen huolehti siitä, että levosta ei olisi toivoakaan ja loppuyön unet karkotti sitten kipu ja epäilys. Aamulla talomme yllä nousi aurinko, niin kuin aina ja pohdinkin, että taisi laastari riittää talomme korjaamaan. Kuitenkin pian saimme huomata, että talomme ei enää jaksanutkaan ja puolet talosta sammui vieden tärkeän ominaisuuden elämästämme. Tätä vikaa ei yksikkö tuhansilla korjata. Jos toinen puoli talosta sammui, niin toinen paikka lämpenikin sitten liikaa rikkoen toisen kohdan. Nyt ei riitä resurssit pohtia, että mitä sille vaivalle tehdä. Ja jotta elämä ottaisi ihan totaalisen pohjakosketuksen, kertoi rakas autoni myös, että hän tekee mitä vaan ettei tarvitse enää minua kuljettaa. Ja niin tuli itku, viha ja katkeruus. Ehkä minua aavistuksen harmittaa, että tuli siinä epätoivon hetkellä sanottua lasten kuullen, että tänä vuonna ei minua joulukirkossa nähdä. Ei minulla epäonnestakaan huolimatta ole oikeutta viedä lasten uskoa ja kaataa heille epätoivoani. Niin tai näin, juuri nyt en tiedä miten selviän, en tiedä mistä apua, enkä todella tiedä mistä aloittaa. Minä olen kirottu, kotini on kirottu, ehkä kylänikin on kirottu, sillä soittaessamme apua kuulimme, että samantyyliset epäonnet koettelee myös naapuristoamme. Tiedä mitä se on, mutta onnea se ei ainakaan ole.

Otimme kesän aikana ison riskin sijoittaessamme talon perusparannukseen huiman summan. Pohdimme, että selviämme, jos vain onni on myötä. Emme ole varautuneet näihin kaikkiin yllätyksiin, jota elämä työkseen heittää nyt eteemme. Minä en edes jaksa odottaa, että mitä vielä, mutta siihen luotan, että nämä onnettomuudet eivät tähän vielä lopu. Jos jonakin päivänä tälle kaikelle epäonnelle löytyy positiivinen merkitys, niin ihmettelen. Silloin lupaan kiittää, mutta tällä hetkellä hukuttaudun katkeruuteen seuraavaa iskua odotellessa.

 

”Onnettomuutta seuraa aina toinen. Onni saapuu yksin.” –Italialainen sananlasku

perjantai, 23. syyskuu 2016

Kivusta kärsimystä

”Kipu on väistämätöntä, kärsiminen on vapaaehtoista”.

Minä niin ihmettelen, miten matkani pimeästä valoon oli mahdollinen, mutta kuten olen jo todennut en arvannut miten syvälle ja kuinka nopeasti hukun uudestaan. Tämän syksyn piti olla rakennettu rakkaudesta, toivosta ja määrätietoisesta pyrkimyksestä saavuttaa jotain. Todellisuus tuli ja vei pohjan unelmilta ja toi tilalle kipua, särkyä, yksinäisyyttä ja kaiken edellä mainitun aiheuttamaa kärsimystä sekä hämmennystä. Edellinen luku elämässä oli henkistä kipua, tämä luku toi tullessaan fyysisen kivun aiheuttamaa henkistä heikkoutta. Minä luulin, että ei elämä voisi ottaa minulta mitään, niin että uskoni menettäisin. Mutta niin tuli pimeys. Minä taisin antautua ja lakata uskomasta, mutta miksi uskoisin?  Olin rakentanut uskoni rakkaideni varaan. Rakkaideni, joista rakkaimmat satuttivat minua, kun hätä oli suurin. Kun saavutin yhden pienen väliaskeleen kivusta huolimatta, monet muut kanssakulkijat juhlivat saavutustaan rakkaimpiensa kanssa. Minä olin yksin, henkisesti aivan lyöty omassa epäonnessani. Minä niin olin toivonut, että tämän kerran juhlittaisiin minua. Mutta ei, tuli turma ja sen myötä paljastui todellisuus. Olen melkein yksin ja elän muita varten.  Matka eteenpäin on pitkä ja kivinen, jalkani painavat tonnin, en jaksaisi, enkä haluaisi, mutta tunnen pakon, joka perässäni huutelee. Ei minua haittaa menetetty terveys vaan ne ihmiset joihin menetin uskoni. Ei minua haittaa kipu vaan se heikkous, jonka se tuo tullessaan. Ei minua haittaa ne näkyvät vammat, vaan se, miten hitaasti kaikki hoituu. Jokainen minuutti, tunti, päivä, viikko ja kuukausi heikentää minua entisestään.

Tulkoon ihme ja näyttäköön elämä minulle edes pienen valonsäteen, tulkoon toivo ja tuokoon mukanaan pikkuisen lapsen uskoa, jotta askel on huomenna kevyempi. Vieköön toivo mennessään kärsimyksen, jota en oppiakseni tarvitse. Yritän taputtaa itseäni olalle ja kiittää, että jaksan ja saavutan kaikesta huolimatta. Yritän vakuutella olevani riittävä itselleni, vaikka olenkin riittämätön muille. Olen onnellinen niiden puolesta, jotka ymmärtävät juhlia elämää ja saavutuksiaan. Olkoon elämä joskus taas elämisen tuntuista ja arvoista.

keskiviikko, 14. syyskuu 2016

Elämänviiva niin rosoinen

Nämä päivät kauniin syksyiset, ovat täyttyneet loputtomalta tuntuvilta tunneilla, jotka täyttyvät hoidettavien asioiden loputtomalla vyyhdillä. Mitä enemmän pinnistelen ja hoidan, sen suuremmin eksyn verkostoon. Kuka ottaisi kopin ja antaisi minun romahtaa? Kipu jäytää luita ja ytimiä, mutta ei onnistu tunkeutumaan niin syvälle kuin se tuska ja murhe, joka viiltää sisältä. Minä en pysty nyt ja kohtakaan, niin moneen asiaan ja siitä tulee tuska. Tuska, josta oma perheeni minua aina muistuttaa. Minä yritän pystyä, mutta samalla minä tunnen, kun ohimennen minua sanoilla sekä odotuksilla viilletään. Minä, joka olen yrittänyt aina olla vahva, olen nyt erittäin vajavainen ja yksin. Minun koko viikon kohokohta oli äsken lämmin jäätelö kera ystävän. Ensi kertaa joku pysähtyi jakamaan hetken ilman, että hetki sisälsi odotuksia joita en voisi täyttää. Sen hetken, minä olin minä. Olen itkenyt ja surrut kaikkein eniten omaa riittämättömyyttäni ja perhettäni, joka ei olekkaan seisonut näinä päivinä rinnallani, vaan ovat omalla tavalla lisänneet kipuani ja riittämättömyyden tunteitani. He eivät edes tiedä kaikkea, mitä minulla saattaa olla edessä. Toisaalta en tiedä juuri nyt itsekkään. Minä aion yrittää yksin. Niin yksin, kuin olen tämän elämäni ollut. Minä olen vahva ja minä seison omin jaloin. Olen heikko sitten niinä yön pimeinä tunteina, kun muut nukkuvat.

Olen elänyt mieheni rinnalla niin monta elämän näytöstä, että olen hämmentynyt, että nyt kun minun pitäisi olla pääosissa, hän ei voi antaa minulle tilaa. Minä muutin kipuineni ensi kertaa elämässä sohvalle. Minä hengitän omaa ilmaa, omia rajoitteita, rakentaen omia vahvuuksia. Minä joudun seisomaan itse. Olen äärimmäisen pettynyt rakkauteen, joka ei kestä odotuksistani huolimatta minun heikkoja hetkiäni. Ehkä miehenikin on pelästynyt ja säikähtänyt. Kuitenkaan huonolle käytökselle ei pitäisi olla tekosyitä. Rakkaus on juuri niin vahva, kun se päivä jolloin sitä eniten koetellaan.  Meillä rakkaus ei ehkä kannakkaan kahta.

Minä olen onnellinen niin monista hyvistä hetkistä elämän, joita lähimenneisyys tarjosi.  Ne hetket antaa voimaa nyt, kun elämä heitti minut jälleen syöksyvirtaukseen. Olen iloinen, että tallensin niin paljon hyviä asioita tänne blogiin.  Jonakin päivänä fyysinen kipu lakkaa ja mieleni jälleen kohenee. Minä jaksan uskoa. Jonakin päivänä avoimet kysymykset saavat taas vastaukset. Tilanne vaatii nyt aimo annoksen kärsivällisyyttä, jota minulla ei ole muutoinkaan saati tässä kivussa. Mutta vielä tulee se päivä, kun mieleni nousee iloon ja valoon.

”Raukat rajani ratkenneet
taas lukittu paikalleen
mutta minkä toimesta?

Toisen puolen muistosta
vielä kuona jäljellä
lihaan kaiverrettuna.

Vihaan heikkouden tunnetta
ja sitä kuinka pitkälle
se voi heittää varjonsa,
vaikka järkisyiden loisteella
sitä kuinka korventaa
se ei suostu kuolemaan.

Kauniimpana elämänviiva kuin koskaan aiemmin,
hauraana mun käteni halkaisee
ja taipuu mutta tuntuu.”  -Apulanta

lauantai, 10. syyskuu 2016

Onni taas vaihteita vaihtelee...

Minä itsekkäästi olen pitänyt kiinni hyvästä olosta ja onnestani. Onnestani, joka on saanut minut sanomaan ne viimeiset kuuluisat sanat ”hyvin menee”. Ja varmaan menee vieläkin, vaikka satasen vauhdista elämä vetikin pakin päälle. Tässä minä istun, elämän murjomana, noin niin kuin sarkastisuutta tässä kohtaa hyödyntäen. Kamala kiire ja stressi ovat vaivanneet, mutta olen huolehtinut siitä koko ajan, että joka päivä minä varastan hetken itselleni, luonnossa pysähtyen. Olen ollut onnellinen noista hetkistä ja ne hetket on kantanut läpi arjen kiireen. Tehostaakseni pyrkimystä hyvinvointiin aloitin itselleni melkein extreme lajin harrastuksen, jonka äärelle joutuisin pysähtymään pari kertaa viikkoon ja joka pakottaisi minut ylittämään uudella tavalla omia henkilökohtaisia rajojani. Olin siis kiireen ja stressin peitellyt omalla tavallani onnen alle.

Hiljalleen on tässä onnentien sivussa kertynyt jälleen pieniä taloudellisia takaiskuja. Voin vain kuvitella, kun joskus ehdin asiaan perehtyä, niin sieltä vyöryy ahdistus. Nyt ei vain ehdi. Kipu ja mieliharmi ovat vallannut elämäni. Minä törmäsin kirjaimellisesti siihen, että läpi harmaan kiven ei pääse rytinälläkään. Minulta kysytään, mitä tapahtui ja minä en tiedä. Aamulla aikaisin kaaduin kasvot edellä suoraan katuun. Käsissä ei ole mitään ja se hämmästyttää. Kuka kaatuu suorilta jaloilta pää edellä? Ja miksi nuori ihminen yleensäkään kaatuu? Isku oli kuitenkin kova, että kipua riittää ja kasvojen alueiden vaurioiden korjaus tulee maksamaan mansikoita tuoden kipua aina vaan lisää. Nyt näiden peruskipujen lisäksi on shokki kipu, kun kroppa ihmettelee minne pää meni ja mitä tapahtui? Jokainen pieninkin lihas huutaa epätoivoaan ja saa minut entistä epätoivoisemmaksi. Ja täytyy sanoa, että olen täynnä ihmetystä ja omanlaista pelkoa, että mikä se todella minut pysäytti?  Minulla on joka päivä jotakin lääkäriä, tikkien poistoa yms. Miten minä kaiken sen hoidan työn ja opiskelujen ohessa? Sekin järkyttää. Myös uusi harrastukseni sai päättyä ennen kuin edes kunnolla ehti alkaakaan. Menee pitkään ennen kuin olen siinä kunnossa, että voin harrastuksessani edes käydä.

Minä yritän kertoa itselleni, että pienet takapakit eivät vie onneani pois. Ne kuuluvat vain elämään. Minä yritän rohkaista itseäni, että kaikella on tarkoituksensa. Minä joudun hyvästelemään tässä prosessissa jotakin, mutta ehkä jotain uutta ja parempaa tulee tilalle. Kuitenkin omanlainen ahdistus, pelko ja epätietoisuuden aiheuttama hämmennys tahtoo voittaa tunteiden köyden vedon. Minä pelkään tätä prosessia joka käynnistyy ja jonka kesto on määrittelemätön. Vähintään vuosi arvelee lääkäri. Kumpa sinäkin päivänä jalkani olisi halunnut kävellä kepein askelein kohti työtä. Nyt ne eivät jostain syystä kävellyt vaan tarrautuivat alustaan. Kumpa jonakin päivänä kysymys, miksi, saa vastauksen.

Myös perheelläni on hätä tapahtuneesta. Ensi alkuun, kun sain tapahtuneen jälkeen mieheni rauhoiteltua, niin hän on ollut ihana tuki. Hän herää yöllä kanssani särkylääkettä hakemaan tai välillä kun kipu on armoton, hän tuo sitä minulle. Kuitenkin jossain hänen sisällään on se sama, miksi kysymys. Lapset ehti tapaturma päivänä minulle hautajaisetkin järjestää, mutta onneksi jo elävät normaalia elämää. Muuten ihmiset ympärillä hämmästyttää. Se ihminen, joka aina vaan vähättelee muiden tunteita ja kokemuksia, on osoittanut tukeaan tässä hetkessä. Kun taas jotkut jotka yleensä ovat läsnä, eivät nyt ole, Eikä tämä nyt olekkaan sellainen tapahtuma, että istutaan ringissä ympärillä ja vatvotaan tätä asiaa. Se kuitenkin helpottaisi, että elämä jatkuisi ja minä voisin pohtia ihan niitä arkipäiväisiä asioita kivun rinnalla, kuten sitä mitä ihmisille kuuluu tänään? Ulkonäköni ei määritä minua uudelleen. Teen mitä pystyn ja mielelläni lähden vaikka iltalenkille, kunhan edetään tikkien sallimissa rajoissa.  Lääkärit ja muut sairashistorian kirjoittamiset minä hoidan mieheni kanssa. Yksin en nyt pysty, kun pää on kuin haminan kaupunki ja muisti pätkii. Ehkä pian tämän akuutin vaiheen jälkeen voin jättää myös mieheni rauhaan.  Näillä mennään ja taas yritetään löytää valo ja uusi asenne. Tapahtunut, mikä tapahtunut ja siitä muistuttaa kipu. Jostain pitäisi löytää tahtotila nousta tästäkin.

” Onni täällä vaihtelee, hei älä sinä mee.
Maankorvessa lapsosen tie kulkee ja jalkoja palelee.
Onni vaihteet vaihtelee, siis jää ja tulet tee ” –Kaija Koo

sunnuntai, 28. elokuu 2016

Elämäksi kai sitä kutsutaan; arjessa taas.

Työt on alkanut, opiskelut on alkanut ja lasten koulut sekä harrastukset ovat myös alkaneet. Eli siis taistelu aikaa vastaan on alkanut. Olen äärimmäisen kiitollinen, että saan joka päivä herätä töihin ja tehdä jotain työtä. Olisin kiitollisempi, jos se pikku ruskeanreiän nuolija, joka kuittaa tekemättömät työnsä nuoleskelemalla, uhkailemalla esimiehiä ei olisi siellä, mutta elämän ei pidä olla täydellistä. Tein aivan valtavan suuren projektin ennen kesälomia, käyttäen siihen satoja tunteja ja hän esitteli projektin omanaan minun lomanaikana, joten minulla on oikeus käyttää hänestä kyseenalaisia nimityksiä. Ja hei, hänen koulutuksensa on niin paljon alhaisempi kuin minun, joten jos johto haluaa, pitäköön, jonakin päivänä hänenkin edessään on työ.

Olen ihan kamalan onnellinen perheestäni ja lapsistani, mutta kun tulen kotiin ja kuulen teiniltä jälleen miten kamala äiti olen ollut, miten en voi ymmärtää ja kun toinenkin lapsista alkaa näyttää teiniltä, se kiitollisuus viiltää enemmän kuin tuottaa mielihyvää. Rakas mies, jonka kanssa olen saanut elää ihania hetkiä tuhansia, jota rakastan enemmän kuin itseäni, tulee töistä samoihin aikoihin kuin itse tulen, kiukustuu, kun kodissa vallitsee kaaostila. Silloin voin vain ihmetellä, mistä olinkaan kiitollinen.

Illat, ihanat illat, kuin kaadun sänkyyn ja käperryn oman pikku äkäpussin kainaloon ja ajattelen, huomenna on uusi päivä. Päivän päätteeksi ajattelen mistä olen kiitollinen ja mitä hyvää menneessä päivässä on ollutkaan.  Heti aamulla todellisuus taas tulee kohdatuksi, kun avaan työpaikan oven kuullakseni teennäisen hyvän huomenen toivotuksen siltä työkaverilta, joka saa itsensä näyttämään kiiltokuvalta, vaikka onkin sisältä silkkaa haisevaa. Se saa taas itseni pohtimaan mistä olinkaan kiitollinen. Rehellisesti sanottuna, joskus sitä pohtii töistä tullessa, perutaanko takaisin töihin vain ajanko todella kotiin, missä kaaos on vähäisempi?

Olen oikeasti erityisen kiitollinen. En kiukustani ja tyytymättömyydestäni huolimatta ole saanut elää näin huoletonta elämää koskaan. Kaikki pahin on takanapäin. Lapset ovat isoja ja entistä useammin me löydämme miehen kanssa toisemme ihmettelemästä, että voiko tämä hetki todella olla olemassa. Ei elämä ruusuilla tanssimista ole, mutta hieman siedettävämpää. Lopultakin olen kiitollinen, vaikka välillä ihmettelenkin, miksi. Tervetuloa arki ja sen haasteet, minä olen valmis. Jotta jaksan, minä tein jotain mitä en ole onnistunut tekemään ehkä 10 vuoteen. Olin jo pitkään elänyt pullamössöllä, rasvaisilla ruuilla ja karkeilla. Olin väsynyt ja ärtynyt jo heikon ravitsemuksen takia. Minä aloitin ja olin varma, että en onnistu, mutta siis onnistuneesti paastosin viikon, normi arjen lyödessä haasteita polulleni. Minä voin paremmin, jaksan paremmin ja aion elää terveellisesti, jotta jaksan edelleen. Jonakin päivänä minä olen kiitollinen, että voinkin paremmin.

 

Projektin vaiheet, kuvaa hyvin työtäni, kirjoittaja minulle ainakin tuntematon:
"1. Valtava innostus
2. Jumalaton hämminki
3. Helvetillinen sekaannus
4. Järkiintymisvaihe
5. Syyllisten etsintä
6. Syyttömien rankaisu
7. Niiden palkitseminen, jotka eivät osallistuneet projektiin."