maanantai, 5. joulukuu 2016

Aikalisä anottu

Opinnot ja työt ovat pitäneet kiireisenä. Työ on luonut ahdistusta. Jotenkin koen työn rajattomuuden aiheuttavan tilapäistä ahdistusta ja jatkuvat lyhyet poissaolojaksot tapaturman seurauksena, on tehnyt kaikesta työstä entistä sekavampaa ja ahdistavampaa. Tuntuu, että monta sellaista asiaa on kertynyt työpöydän nurkalle, jotka työkaveritkin olisivat voineet hoitaa poissa ollessani. Minä toki yritin omalta osaltaan tuoda esille tyytymättömyyteni työtilanteesta, mutta siitä ei juuri ollut apua. Niimpä minä pistin koko elämäni kokonaiskuormituksen ikään kuin pöydälle ja pohdin mitä tehdä. Elän sen tietoisuuden kanssa, että uusia töitä ei nurkan takana ole. Tarkastelin kuormitusta kokonaisvaltaisesti, koti, opiskelut, työt, lapset, mies, talous yms. Lähdin pohtimaan, mitkä asiat elämässäni tuo iloa? Saan ilonhippuja lapsista, miehestä, siskosta ja hänen lapsista, ihanista unista, mauista, hiljaisuudesta, luonnosta, terveydestä, kivuttomuudesta ja toivosta. Pohdin, että kuinka voisin löytää enemmän tasapainoa elämään? Minä väänsin ja käänsin. Olen totaalisesti tapahtuneen tapaturman seurauksena päättänyt, että en anna työn ajaa minua uupumuksen rajamaille, toisaalta ilman työtäkään ei elä. Pohdin ja väänsin sekä käänsin mielessäni, kunnes päätin että tervetuloa osa-aikaisuus. Taloudellisesti se tulee tekemään varmasti tiukkaa. Nyt siis on taas aika luoda lisää aikaa, jotta ehkä sen myötä löytää sen kadonneen työmotivaationkin tai ehkä jopa kokonaan uuden työn. Koskaan ei tiedä mitä edestään löytää, mutta uusia mahdollisuuksia odotellessa jarrutellaan kohti joulua ja uutta vuotta.

Aika tuo ihanan uuden mahdollisuuden alkaa kuunnella itseään. On ollut nyt jo ihana huomata, kuinka vapaa-aika on lisääntynyt lastenkin kasvun myötä ja sen myötä opiskelu sekä muut vapaa-ajan toimet ovat mahdollistuneet.  Nyt siihen vielä lisätään osa-aikaisuuden mukanaan tuomat tunnit. Toivon, että tällä kertaa en onnistu ihan kaikkea aikaa täyttämään niillä mukavuusalueen ulkopuolisilla asioilla, vaan oppisin käyttämään aikaa myös niihin iloa tuottaviin asioihin. Ehkä jonakin päivänä minä löydän paikkani maailmasta, työelämästä, kodistani ja jopa kenties löytäisin sen ystävän, joka jakaisi salaisimmatkin haaveeni ja unelmani. Ehkä vain yksi näistä toteutuu, mutta sekin on riittävää. Sillä eihän kai elämä voi olla pelkkiä toteutuneita unelmia, sillä muutenhan me kaikki olisimme ainakin toinen jalka mikä, mikä maassa. Sisaren tyttären kanssa opittiin joku aika sitten, että

” Mikä Mikä Maa sijaitsee linnunradalla, toinen tähti oikealla, kohti aamunkoittoa.”

Sinne siis :).

perjantai, 25. marraskuu 2016

Luopumisen iloa ja sen myötä hieman valoa

Minut on nyt operoitu tapahtuneen tapaturman jäljiltä vihdoin ja viimein. Kaksi kuukautta jäytänyt jatkuva kipu on poissa. Toki pientä ajoittaista kipua on vielä, mutta ei lainkaan samanlaista kuin aiemmin. Sellainen luuta jäytävä hermokipu on vaiennut ja tilalle tullut pinnallinen silloin tällöin vaivaava kipu. Lisää operaatioita on tulossa tulevaisuudessa, mutta nyt minusta tuntuu, että pahin ehkä on ohi. Hiljalleen alkaa normaali arki palailla kuvioihin. Uskaltaudun jo ehkä ensi viikolla harrastustenkin pariin ja tänään kokeilen käydä saunan lämmössä. Hieman on joutunut tahtia hidastamaan tapahtuneen johdosta. Tämä näkyy konkreettisesti opiskeluvauhdissa. Minusta tuntui hyvin vahvasti, että minä en millään pystynyt kaikkeen, arkeen, kipuun, työhön ja opiskeluun. Minä, joka en koskaan luovuta, jouduin kirjoittamaan opettajalle viestiä, että en pysty millään etenemään sovitussa tahdissa. Tämähän tarkoittaa, että kun nyt hidastaa, se hidastaa tulevaisuudenkin etenemistä merkittävästi.  Tiettyjen opintojen täytyy edetä kronologisessa järjestyksessä ja se jos mikä harmittaa, mutta toisaalta en tällä erää pystynyt parempaan. Eheytyminen vaati hidastamista. Lohtua kuitenkin tuo, että jotain opiskelua jäi kuitenkin jäljelle.

Hiljalleen alkaa toipumisen tiellä joulumieli kyläillä. Olen hiljalleen alkanut haalia joululahjoja. Aina kaupassa käydessä minä hypistelen kaikkea ihanaa jouluista ja sen tuoksuista. Eilen syttyi normaalia aiemmin ikkunaamme joulutähti johdattamaan lämmön kotiimme. Voi, kuinka onnellinen minä olen siitä, että minuun ei satu niin paljoa ja sen ansiosta pystyn näkemään ympärilleni. Kumpa vaan malttaisin nyt edetä hyvin pienin askelin kohti normaalia, että ei tulisi takapakkia. On ihan kamalaa ajatella, kuinka paljon maailmassa on ihmisiä, jotka kestävät kamalaa kipua jopa vuosia. Kipua joka ei anna heille toivoa paranemisesta. On paljon ihmisiä, jotka jatkuvasta ja kovasta kivusta huolimatta löytävät elämän merkityksen ja ammentavat siitä voimaa elääkseen kivun kanssa. Minun täytyy ihailla heitä. Minä ja minun mieleni on selkeästi heikko, sillä mieleni valtasi kipu ja sen myötä tulleet tekemättömät sekä hoitamattomat työt ja asiat. Minun mieleni ei salli minun olla vajaa, eikä toisaalta elämäntilanteenikaan. Ehkä se onkin tarinan opetus, että minun tulisi oppia löysätä ja oppia olemaan hieman vajaa. Toisaalta tässä kiputarinassa saattoi elämistäni ja olemistani heikentää juuri tieto siitä, että kipu on parannettavissa. Kipuni vaati vain asioiden korjaamista, mutta järjestelmä laittoi elämänlaatuni syrjään odottamaan, jotta järjestelmä on valmis hoitamaan minut. Minun ei siis tarvinnut tällä kertaa hyväksyä ja toivon, että kenenkään, ei edes minun, tarvitsisi koskaan hyväksyä kroonista kipua vieraakseen. Elämä vain ei taida mennä niin. Tänään ja tässä hetkessä minä nautin pienestä ja ajoittaisesta kivusta ja olen kiitollinen, että nyt, juuri nyt, kipu ei ole kovempaa. Minä valmistaudun viettämään viikonloppua perheeni kanssa yhdessä kinastellen, höpötellen, leväten, nauttien ja vaikka siivoillen. Yritän nauttia niistä huonommistakin hetkistä osallisena tehden asioita, joihin mulla ei olisi normaalisti ollut aikaa.  Jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan, olisi tämäkin viikonloppu mennyt opintojen parissa. Luopuminen luo usein tuskaa, mutta tällä kertaa tunnen luopumisesta kiitollisuutta. Kiitos kipu, jos todella minut nyt hylkäsit. Toisaalta joudun kiittämään sinua 
kipu, että vaadit minua hieman hiljentämään, ehkä juuri siksi minä ehdin huomata jopa joulun saapumisen.
 

”Suurin rajoite elämässämme on oma mielemme.” -Amelia Boone

maanantai, 7. marraskuu 2016

Kynttilän valoa hentoa...

Ulkona tuiskuttaa lunta. En oikeastaan koskaan ole pitänyt talvesta, mutta juuri nyt suorastaan vihaan sitä. Talvi tuli aivan liian aikaisin. Kylmä viiltää luussa vaurioituneessa niin, että en oikeastaan pysty keskittymään mihinkään. Kylmä saartaa minut kotiin päästämättä otteestaan. Villasukat tuntuvat jälleen maailman parhaalta keksinnöltä.

Tänään tulee kaksi vuotta siitä, kun ystävämme nukkui pois. Minä tavallaan ikävöin häntä. Oikeastaan minä ikävöin häntä. Usein hän saa silmäni kostumaan ja mieleni apeaksi, mutta toisaalta hän saa minut tuntemaan riemua kaikista niistä vuosista, kun hän oli kanssamme. Kaikkein eniten hän tuo lohtua. Uni on tällä hetkellä minun elämäni tärkein asia. Unessa minä saatan joskus olla tuntematta kipua lohdutonta. Unessa minä tapaan ystäväni. Ne unet ovat niin todellisia, että minä tunnen ja haistan hänet. Se tuntuu oudolta ikävöidä jotain, joka minulle on olemassa. Hän tuo minulle juuri nyt kamalasti lohtua, lohtua mitä kukaan ei voi tuoda. Pohdin, onko mieleni luonut hänet jälleen todelliseksi, jotta jaksan läpi tämän tuulen ja tuiskun, kaikki nämä itsekkäät ihmiset ympärilläni, jotta jaksan tulevat ja olevat taloudelliset taakat sekä työn sekavuuden? Vai voiko hän olla mielessäni totta? Se mikä kertoo että hän on mielessäni, on se että hän on minua varten. Me emme puhu, vaan hän tietää ja tuntee minun tunteeni. On kamalan surullista ja kamalan armollista, että hän asuu unessani. Surullista siksi, että hän vallan voisi nukkua myös sohvallani, aivan niin kuin joskus eläessään. Kumpa me emme olisi niin kuin me, vaan niin kuin me olimme, ystäviä tavallisia ja niin kovin eläväisiä, me molemmat. Mutta kun on pakko olla näin, toinen elävä ja toinen kuollut, olen onnellinen, että tapaan hänet niin usein unessa.

Minä muistan hänet niin elävästi, minä muistan hänen ilmeet, toiveet syvimmät, joita hän eri elämänvaiheissa kaikkein eniten toivoi. Minä muistan, kuinka kovasti toivoin hänen kanssaan. Yksi hetki elämän palaa mieleeni elävästi ja se oli se kerta ensimmäinen, kun tulimme tähän taloon, minä muistan mitä hän sanoi, mitä toivoi ja olin niin pahoillani, mitä hän silloin sai kestää. Kaikista omista murheistaan huolimatta hän tuli silloin kanssamme kohti uutta alkua, sillä hän jos kuka tiesi, että sitä tähän taloon muutto edusti meille. Hän oli elänyt läpi silloisen myrskymme, vaikka myös hänellä itselläänkin oli kivulias ero tulossa. Silti hän pysyi rinnallamme. Aivan kuten hän eli niin monien muidenkin ystävien ja rakkaiden rinnalla, heidän elämissään. Siksi ja juuri siksi, en lainkaan ihmettele, että hän on unissani ja varmaan monien muidenkin unissa. Hän on juuri sellainen. Eläessään, kun myös kuoleman jälkeen.


Minulla on joku tuolla pilven päällä, tietä pimeää valaisemassa ja tietä rosoista tasoittamassa. Hän unessa minulle lohtua ja uskoa tulevaan tuo. Sytytän hänelle kynttilän iltaisin. Valo tuo elävä, kiitollisuuden viestiä hänelle vie. Kiitos, että olet ystäväni vielä tänäänkin.

 

tiistai, 1. marraskuu 2016

Suhteessa työhön

Sain taas hirvittävän hyvän muistutuksen siitä, miten asiat voisi olla jälleen huonomminkin, kun tuttavapiiristä kaksi irtisanottiin tuotannollisiin ja taloudellisiin syihin vedoten.  Molemmat eri aloilta ja eri työpaikoilta. Sehän tästä minun sopastani vielä puuttuisi, että työn menettäisin. Työ tuo kuitenkin kaikesta kurjuudestaan huolimatta elämään  taloudellista turvaa, syyn herätä joka päivä. Minun palkkani ei edes ole kurja, vaikka menot suhteessa tuloihin onkin epätasapainossa edelleen kaikkien epäonnisten sattumusten takia. Työttömyys kuitenkin olisi se viimeinen pisara tässä onnettomassa tapahtumien sarjassa, jota kaipaisin. Tällä hetkellä alallani ei edes olisi töitä tarjolla. Satoja hakijoita/ avoin työpaikka ja usein työpaikat ohjautuvat niille joilla on suhteita tai erikoisosaamista, joka maailmalla on kartutettu. Minun työttömyydestäni tulisi pitkä ja edessä olisi useita nälkävuosia.  Miksi työn olemassa olo ei tällä hetkellä kuitenkaan suo sitä turvallisuutta minulle, mitä sen tulisi suoda. Ehkä tämä kokonaisvaltainen väsymys kipuun ja työn järjettömyyteen vaan saa minut tuntemaan itseni vajaaksi ja väsyneeksi. Ehkä minä en juuri nyt pääse hyödyntämään osaamistani parhaalla mahdollisella tavalla. Myös jatkuva alisuoriutuminen ja epävakaat olot tekevät sen, että aamulla noustaan pylly edellä, vaikka pitäisi muistaa olla kiitollinen edes siitä, että sängystä yleensä noustaan.  Alisuoriutuminen suhteessa omaan osaamiseen väsyttää ja tylsistyttää ja lisää työn kuormittavuutta siinä missä liian suuret vaatimukset suhteessa omaan osaamiseen.

Olen todella pahoillani jälleen niiden ihmisten puolesta, jotka heräävät tänäänkin työttömänä, vailla toivoa työstä ja toimeentulosta. En hetkeäkään halua uskoa, että kaikki ihmiset eivät haluaisi olla yhteiskunnan täysimääräisiä jäseniä maksaen veroja ja kuuluakseen osaksi jotakin. Tiedän toki, että on ihmisiä, jotka epäonnistumisen kierteessä kaipaavat vain lepoa ja olemista. Ne ihmiset varmasti haluaisivat tehdä työtä syvällä sisimmässään, eikä tyytyä mihinkään työllistymiskokeiluihin tai muihin, jotka lopultakaan ei lupaa alkua pidempää. Mielekkään työn löytyminen tässä yhteiskunnan alamäessä vaan taitaa olla melko mahdotonta. Ihmisistä eli työntekijöistä revitään varmasti irti kaikki, mitä vaan työantajat irti saavat. Heillä on siihen tavallaan oikeus, sillä he maksavat tehokkuudesta ja ostamastaan osaamisesta, mutta ihmisyys katoaa monissa työpaikoissa. Kun teho liian suurten vaatimusten edessä laskee, on syy irtisanoa. Entä jos olisikin kupillinen keinoja ja ihmisyyttä, jota voisikin hyödyntää työntekijän hyvinvoinnin edistymiseksi, voisiko silloin ihminen antaa enemmän työnantajalleen? Tässä olisi sellainen” kaikki voittaa” tilanne, kun työntekijä voisi hieman paremmin, motivaatio tehtävää työtä kohtaan kasvaisi, työteho lisääntyisi ja työnantaja saisi hyvinvoinnista sitä kautta entistä tuloksellisempaa ja laadukkaampaa työtä aikaiseksi. Mitä lopulta maksaa olla ihminen toinen toisillensa? Voisiko jonakin päivänä ihmisyys nousta yli työsuhteen?

Paljon mietteitä heti näin aamutuimaan, samalla toivoen pientä ihmettä, jolloin suomessa konkurssit loppuisi, ihmisten työhyvinvointi edistyisi, syrjäytymisen riskit pienenisi ja yhteisöllisyys lisääntyisi. Tällä hetkellä suomi hyvinvointivaltiona on enemmän satua, kuin mikä mikä maa ja sen asukkaat. Ehkä me emme koskaan tavoita hyvinvoinnin tasapainoa, mutta toivotaan, että mahdollisimman moni selviytyisi elämästä parhaalla mahdollisella tavalla.

”Jos on luottamusta, on myös siivet. ”

sunnuntai, 30. lokakuu 2016

Sietokyvyn rajoilla

Vaikka minä olen keskivertoa suurempi, minä tunnen olevani hyvin pieni ja hento. Olen kuin rikkinäinen lamppu, jonka voi heittää roskiin. Ne lasin rikkoutuneet reunat vihloo ja tekee kipeää, mutta minun täytyy kestää se. Muut kävelevät määrätietoisin askelin ylitseni, ymmärtämättä sitä, kuinka pala palalta minä sisäisesti menetän otteeni elämästä. Jokaisen kerran, kun päälleni astutaan, minä hajoan lisää. Iltaisin minä käperryn peiton alle ja ajattelen, kumpa minun ei tarvitsisi herätä aamulla ja aamulla minä tunnen sen suuren epätoivon ensimmäiseksi, jota päivä mukanaan tuo. Kipu, olet taas täällä, totean usein yöllä ja viimeistään aamulla. Tämä trauma muistuttaa minua samalla myös menneistä traumoista, repien minusta kaiken toivon säteen. Tämän kaiken keskellä minä jaksan työni. Työni, joka on sekavuuden multihuipentuma, muutoksen jatkuva virta, joka aiheuttaa epäinhimillisen kovaa stressiä. Lisäksi arkea värittävät opiskelut ja ne tehtävät, jotka kirjallisuusohjeineen ja tehtävän antoineen saavat minut tuntemaan oloni entistä tyhmemmäksi ja vajavaisemmaksi,  juuri tässä hetkessä. Se työ, jonka ennen teit päivässä, vaatii nyt viikkoja. Se asia, jonka aiemmin ymmärsit, on nyt hepreaa.  Deadlinet painaa päälle, niin töissä, kotona kuin opiskeluissakin ja minun tekisi mieleni vaan huutaa, että ”hei, minä en taida pystyä enää tähän”. Minä en enää hallitse edes laskuja, kodin laskuja, minulle on yhdentekevää onko niitä maksettu, onko niihin rahaa.

Mies, maailman huonoin tukija, niin kuin olen tämän tapahtuman myötä todennut. Tällä hetkellä minulla ei ole oikeutta olla juuri nyt mitään mieltä, mikään mitä tunnen tai ajattelen,  on väärin. Jos uskallankin kyseenalaistaa hänen mielipiteitään, alkaa hän uhmailla kuin uhmaikäinen tyttö. Uhmaillessaan hän kertoo  koko maailmalle, miten epäreilua ja paskaa tämä elämä on. Minun kuuluisi kai sanoa, ”voi anteeksi kultaseni, kun sinuun koskee niin lujaa, olen pahoillani, että joudut kokemaan tämän kanssani”.  Lisäksi tekisi mieli huutaa, että ”Pian sinun ei tarvitse enää kokea kanssani mitään, jos et tajua lopettaa tuntemasta kovemmin kuin minä, lopeta ajattelemasta puolestani, lopeta olemasta aina oikeassa”.

Kiitos elämä, että veit taas koko elämänhallintani ja saatoit minut tähän loppuun palamisen tilaan. Minä en voi uskoa, että tästä voisi seurata mitään hyvää. Minä en usko siihen ihmeeseen, että jonakin päivänä tämä kaikki on ohi. Kaikki hoituakseen on kamalan mutkikasta, johon minulla taas ei riitä enää omat voimavarat, eikä minua kukaan auttaakkaan. Minä en vain jaksa taistella enää mistään, enkä kenenkään kanssa.Kaikken pahinta tässä, on se tietoisuus, että tuhansien ja tuhansien vaikeampien elämänkohtaloiden rinnalla, onko minulla oikeutta edes tuntea näin? Syyllisyys, mikä ihana tunne, häpeän ja riittämättömyyden sekä epätoivon ja vihan rinnalla.

 

”Jotain todella kaunista tapahtuu ihmisille,
kuin heidän maailmansa hajoaa:
nöyryys, ylevyys,
korkeampi älyllisyys kohoaa
juuri sillä hetkellä,
kun polvemme osuvat lattiaan.” –Marianne Williamson