sunnuntai, 28. elokuu 2016

Elämäksi kai sitä kutsutaan; arjessa taas.

Työt on alkanut, opiskelut on alkanut ja lasten koulut sekä harrastukset ovat myös alkaneet. Eli siis taistelu aikaa vastaan on alkanut. Olen äärimmäisen kiitollinen, että saan joka päivä herätä töihin ja tehdä jotain työtä. Olisin kiitollisempi, jos se pikku ruskeanreiän nuolija, joka kuittaa tekemättömät työnsä nuoleskelemalla, uhkailemalla esimiehiä ei olisi siellä, mutta elämän ei pidä olla täydellistä. Tein aivan valtavan suuren projektin ennen kesälomia, käyttäen siihen satoja tunteja ja hän esitteli projektin omanaan minun lomanaikana, joten minulla on oikeus käyttää hänestä kyseenalaisia nimityksiä. Ja hei, hänen koulutuksensa on niin paljon alhaisempi kuin minun, joten jos johto haluaa, pitäköön, jonakin päivänä hänenkin edessään on työ.

Olen ihan kamalan onnellinen perheestäni ja lapsistani, mutta kun tulen kotiin ja kuulen teiniltä jälleen miten kamala äiti olen ollut, miten en voi ymmärtää ja kun toinenkin lapsista alkaa näyttää teiniltä, se kiitollisuus viiltää enemmän kuin tuottaa mielihyvää. Rakas mies, jonka kanssa olen saanut elää ihania hetkiä tuhansia, jota rakastan enemmän kuin itseäni, tulee töistä samoihin aikoihin kuin itse tulen, kiukustuu, kun kodissa vallitsee kaaostila. Silloin voin vain ihmetellä, mistä olinkaan kiitollinen.

Illat, ihanat illat, kuin kaadun sänkyyn ja käperryn oman pikku äkäpussin kainaloon ja ajattelen, huomenna on uusi päivä. Päivän päätteeksi ajattelen mistä olen kiitollinen ja mitä hyvää menneessä päivässä on ollutkaan.  Heti aamulla todellisuus taas tulee kohdatuksi, kun avaan työpaikan oven kuullakseni teennäisen hyvän huomenen toivotuksen siltä työkaverilta, joka saa itsensä näyttämään kiiltokuvalta, vaikka onkin sisältä silkkaa haisevaa. Se saa taas itseni pohtimaan mistä olinkaan kiitollinen. Rehellisesti sanottuna, joskus sitä pohtii töistä tullessa, perutaanko takaisin töihin vain ajanko todella kotiin, missä kaaos on vähäisempi?

Olen oikeasti erityisen kiitollinen. En kiukustani ja tyytymättömyydestäni huolimatta ole saanut elää näin huoletonta elämää koskaan. Kaikki pahin on takanapäin. Lapset ovat isoja ja entistä useammin me löydämme miehen kanssa toisemme ihmettelemästä, että voiko tämä hetki todella olla olemassa. Ei elämä ruusuilla tanssimista ole, mutta hieman siedettävämpää. Lopultakin olen kiitollinen, vaikka välillä ihmettelenkin, miksi. Tervetuloa arki ja sen haasteet, minä olen valmis. Jotta jaksan, minä tein jotain mitä en ole onnistunut tekemään ehkä 10 vuoteen. Olin jo pitkään elänyt pullamössöllä, rasvaisilla ruuilla ja karkeilla. Olin väsynyt ja ärtynyt jo heikon ravitsemuksen takia. Minä aloitin ja olin varma, että en onnistu, mutta siis onnistuneesti paastosin viikon, normi arjen lyödessä haasteita polulleni. Minä voin paremmin, jaksan paremmin ja aion elää terveellisesti, jotta jaksan edelleen. Jonakin päivänä minä olen kiitollinen, että voinkin paremmin.

 

Projektin vaiheet, kuvaa hyvin työtäni, kirjoittaja minulle ainakin tuntematon:
"1. Valtava innostus
2. Jumalaton hämminki
3. Helvetillinen sekaannus
4. Järkiintymisvaihe
5. Syyllisten etsintä
6. Syyttömien rankaisu
7. Niiden palkitseminen, jotka eivät osallistuneet projektiin."

keskiviikko, 10. elokuu 2016

Arki vääjäämättä lähestyy

Niin se alkaa loman selkä taittua kohti arkea. Lomalla on ollut monta ihanaa hetkeä, mutta paljon on ollut myös raskasta energiaa, joka on pitänyt otteessaan. On ollut kamalasti hoidettavaa, josta on aina vaan poikinut lisää hoidettavaa. Monikaan asia ei hoitunut loman aikana kerralla, ei vaikka olisi pitänyt. Koko loman on ollut hieman levoton ja rauhaton olotila. Tulevaisuuden usvainen kuva luo levottomuutta entisestään. Tuntuu kuin olisin eksynyt, enkä oikeastaan tiedä missä olen tai minne menen. Omanlaisensa huono onni muistuttaa olemassa olostaan, vaikka tiedän että lopulta se kaikki on vain välttämätön paha, pieniä kiviä tiellä matkalla onnistumisiin.

Tänä aamuna minä löysin itseni kosken kohinaa kuuntelemasta, kappaleesta kauniista luonnosta nauttien. Siinä kohinassa ja kauneudessa minä annoin levottomuuteni valua hetkeksi pois. Minä annoin valon häkäistä ja kosken kuohun vaientaa päänsisäisen kuohunnan. Minä toivoin vain hetken rauhaa levottomuuteeni, varmuutta jalkojeni alle. Kumpa jostain löytyisi jokin voima, joka ohjaisi jalkani maahan, jotta tuntisin, että tässä minä olen, jotta voisin etsiä suunnan minne mennä. Mutta tuo hetki oli erityisen merkityksellinen sen kosken kohinaa kuunnellen, kun ehdin hengittää itseäni varten. Sen hetken olin vain minä ja minun toiveeni. Kukaan ei sillä hetkellä ollut tukahduttamassa minun tarvettani tai vaatimassa välitöntä huolehtimista. Vain minä, kosken kohina ja äärettömän kaunis luonto. Minä pystyin nuuhkaisemaan tuulta, joka toi tullessaan tiedon syksyn lähestymisestä. Sitä samaa viestiä kantaa myös luonto, kun syksyn satoa on saanut korjata, haistaa ja maistaa. Ruokapöytää koristaa värit syksyn sadon.  



syksy1.jpg

tiistai, 26. heinäkuu 2016

Menettämisen pelkoa

”Kaipaus on kuin kaivo, jonka veden näkee, mutta ei ylety juomaan.”

Menneisyys nappasi minusta otteen. Se sai minut hetkeksi kiinni ja nyt minä kirjoitan sen ulos, sen pelon, jonka olen tiedostanut, mutta jonka olen halunnut sulkea pois.

Kun minä olin lapsi, oli perheessäni omanlaiset kasvatusmetodit ja yksi erilainen sellainen oli erilaiset rangaistusmetodit. Rangaistusmetodien ansiosta edelleen meinaan ajatella, että kun joku asiaa menee hyvin, seuraa sitä aina jokin onnettomuus. Jos joku asia vaikuttaa mielestäni hyvältä, todennäköisesti menetän sen. Minä muistan sen valheen määrän, jolla hukutettiin kertomani totuus. Totuus, jolla olisin halunnut kertoa ihmisille, mitä todella lapsuuden kotini kulissien taakse piiloutuu. Ei minua kukaan uskonut, kun olin lapsi. Äidin totuus voitti sen totuuden, jota minä kerroin. Vaikka todellinen totuus oli siinä ihmisten edessä, jos vain joku olisi katsonut. Minua rangaistiin totuudesta. Se rangaistus osoittautui melko oikeaksi kun elin ja olin hetken sijaiskodissa. Niinä hetkinä minun ei tarvinnut pelätä vaan sain pelata sitä peliä, sitä aikuisten peliä jota minulta silloin odotettiin. Merkityksellisintä oli kuitenkin ne salaiset hetket kun olin vapaa pelosta, kunnes äidin totuus jälleen muuttui ja jouduin kotiin. Minä muistan kun isäpuoleni istutti minut rintamamiestalomme rappusille erään kerran ja kertoi, että mikäli en tekisi niin kuin hän haluaisi, hän ottaisi lemmikkini syliinsä ja kuin huomaamatta lemmikkini olisi hengetön. Kasvatuksessa kaikki oli sallittua uhkailu, lahjonta ja kiristys, lahjontaa ei vain käytetty. Lopulta eräänä päivänä tulin koulusta kotiin ja siinä se eteisessä kuolleena makasi, se rakas lemmikkini. Aivan kuin huomaamatta hän oli siirtynyt rajan taa. Ovien merkitys oli erityisen suuri silloisessa lapsuudenkodissa. Jos joku ovi jäi auki, mikä ovi vaan, kaapin ovi, vessan ovi tai huoneen ovi, niin se irrotettiin. Niin vessan ovikin, joten sitten käytiin ovettomassa vessassa, joka sijaitsi talon keskeisimmällä kohdalla. Minä lopulta, hyvin nuorena ja selkeästi alaikäisenä lähdin pois ja otin keskimmäisen sisarukseni tavallaan mukaani. Tai en minä ottanut vaan hän tuli ihan itse perässä. Ei minusta ollut hänelle ovea näyttämään, eikä ollut tarvettakaan. Jotenkin esikoisena ajattelin, että minun tehtävä oli huolehtia pienemmistä, koska ei äitikään sitä hommaa kovinkaan hyvin hoitanut. Kun sitten aikaa kului ja tuli pientä vääntöä,  isäpuoleni totesi että mikäli antaisin enää yösijaa sisarukselleni, tulisimme tuntemaan sen nahoissamme. Hän julisti suureen ääneen, että paina kuule tyttö pyhänä mekkoon, mikäli tavoitan sisaruksesi täältä teiltä majailemasta, niin pieksän teidät niin, ettette sitä tule unohtamaan. Siitä se lähti ylä-aste ikäisenä keskimmäisen kodittoman sisarukseni alamäki, joka vaan odottaa päätöstään. Tokikin silloin tällöin minä hänet nurkkiini piilotin. Joskus isäpuoleni tuli humalassa kotiini ja vaati tietää milloin mitäkin äidistäni tai sisaruksistani. Hän käski valita kumpi on tärkeämpi äitini/sisarukseni  vai poikaystäväni, sillä jommankumman joutuisin uhraamaan. Silloin olin kamalan naiivi ja suojelin vielä äitiäni. En ymmärtänyt vielä silloin, että äitini oli loppupeleissä se, joka antoi meidän sisaruskatraan kokea sen kaiken, mitä kaikkea jouduimme kokemaan, näkemään ja tuntemaan. Samat tarinat sain kestää pienimmän sisarukseni kanssa, sillä myös hänen hyvinvoinnillaan isäpuoleni uhkaili. Pääasia, että isäpuoleni tavoitteet tuli saavutettua hinnalla millä hyvänsä. Hänellä oli yksinoikeus satuttaa ja lyödä meitä henkisesti. Vaikka minä nyt kerron tarinan toistapuolta, niin haluan kertoa, että siinä miehessä oli toinenkin puoli. Äitini oli kylmä kuin kivi, tunteeton ja toisaalta hirveä marttyyri, eikä hänestä paljoa inhimillisyyttä löytynyt. Kun taas isäpuolessani oli se toinenkin puoli.  Isäpuoleni osasi pelata niin, että hän suojeli meitä ulkopuolelta tulevilta uhkilta. Kun äiti oli valmis heittämään meidät etulinjaan, niin joskus isäpuoli saattoi hyvinkin ottaa hellän kopin. Kuitenkin voin pahoin edelleen, kun kerron että jossain hänessä eli hyvyyskin. Niin paljon se mies tuhoa sai aikaan.  Joskin uskon, että äitini osaa pelata niin hyvin ihmissuhteessa, että hän saisi valon katoamaan kenestä tahansa. Jotenkin näen, että tästä todisteena on nuorimman sisarukseni isä, jonka äitini hajoitti pirstaleiksi.

Joka tapauksessa nuo kasvun ajan jättivät minuun monta arpea ja niiden varaan on joskus haastavaa rakentaa ihmissuhteita. Ihmissuhteita rakentaessa sitä jää odottamaan pettymystä jo valmiiksi. Jos joku asia on vaan hyvä, niin sen menettää,  kertoo menneisyyden kaiku pään sisässä. Viime aikoina ja lähivuosina olen halunnut uskoa parempaan, olen yrittänyt vaientaa kaikua keinolla millä hyvänsä. Olen kuitenkin melko avoimesti puhunut peloistani miehelleni. Miehelleni, joka myös kävi kuoleman porteilla yli kymmenen vuotta sitten. Ikään kuin elämän osoittaessa jälleen minulle, että mikään ei ole itsestäänselvyys. Mieheni jaksaa kantaa menettämisen pelkoani ja kannustaa minua uskomaan parempaan. Silti se pelko kytee hyvin syvällä minussa. Nyt viime viikolla kaikki tämä tulvi elämääni, kun sisarukseni oli lapsineen meillä. Oli päivä jolloin lapsilla oli alavire ja kiukku. Se ärsytti varmasti kaikkia. Olimme kaikki hieman huonolla tuulella. Kuin tyhjästä minä kuulin sisarukseni suusta tulvivan sanat, että me ei enää ikinä tulla teille. Ne sanat toistuivat kuluvien päivien aikana useaan otteeseen. Tämä on se kortti, jonka olemassa olon olen tiedostanut, sillä hänkin on kasvanut samassa perheessä, kuin minä. Jos minä en riitä tai perheeni ei riitä, on mahdollista että en tapaa enää lapsia, enkä tietenkään niin kovin rakasta sisarustanikaan. Oli ne sanat tarkoitettuja vain siinä hetkessä tai ei, niin olen sen jälkeen joka yö nähnyt unta lapsuudesta ja sen uhkakuvista. Minä pelkään, että jatkossa me tapaamme vain lasten syntymäpäivillä. Pelkään siis, että emme tule olemaan aina näin läheisiä, kun viimeaikoina olemme olleet. Minä tulen käymään jokaisilla syntymäpäivillä johon minut kutsutaan, sillä nuo lapset on tullut minulle lähes yhtä tärkeiksi, kun omani. Aivan kuten sisarukseni on minulle jotakin ainutlaatuista. Minä ikävöin ja kaipaan heitä, minä haluan olla osa heidän elämää. Minä muistan sen kivun, kun sisarukseni odottaessa esikoistaan minä näin facebookista, kuinka baby showereilla oli vaaleanpunaiset pallot. Me olimme riitautuneet joitakin hetkiä aikaisemmin, ilmeisesti melko pian kun he olivat kuulleet odotuksestaan. Riidan taustalla oli jokin mielipide/asenne eroavaisuus, ei mikään merkityksellinen asia. Siksi minä en ollut niin läsnä hänen esikoisensa odotusaikana. Raskaus ei ollut asia, joka kanssani olisi jaettu sillä kertaa. Ja tosiaan ne pallot kertoivat minulle, että tyttö saapunee maailmaan. Tapasin tämän pienokaisen ensi kertaa kastajaisissa ja voi kuinka hän veikään sydämeni, vaikka nyt häntä ravistaakin jo pieni uhma, niin kovin rakas hän on silti. Ja kamalan kovasti hänestä juttua riittää perheessämme, vaikka lapsi itse ei ole näillä mainkaan. Eli jossain sydämen sopukoissa olen tietoinen, että tuo perhe on syvälle sydämeen juurtunut, mutta nyt ymmärsin, että ehkä me emme olekaan niin yhtä kuin olen ajatellut. Siihen yhteyteen sisältyy selkeästi ehtoja. Vaikka tuo hetki ja nuo sanat oli tarkoitettu ehkä vaan tuossa hetkessä, ne jättää jälkensä, sillä aina olemassa se mahdollisuus, että me emme kuulukkaan enää heidän elämään. Pelkkä ajatuskin tekee kipeää. Jälleen on aika vakuuttaa itselleni, että on paras askeltaa päivä kerrallaan. Pian he juhlivat syntymäpäiviä ja sinne kutsu on jo saapunut, joten silloin matkaamme jälleen heidän luo. Turha nyt on murehtia, vaikka nyt hieman särkeekin. Monet vuoret voisivat olla pelkkiä kiviä jalan alla ilman menneisyyttä, mutta ilman menneisyyttä ei olisi tätä päivää ja minua. Loma jatkuu, joten nyt puhallan alavireen pois…

”Vielä on kesää jäljellä,
mutta vielä tulee noita,
lämpimiä öitä joita
sä koko pitkän talven jaksoit odottaa.”  – Tero Vaara

lauantai, 16. heinäkuu 2016

Lomalla, eikä hetkeäkään liian aikaisin.

Niin se löysi tiensä luokseni vihdoin ja viimein niin kauan odotettu lomani. Ennen loman alkua menin tukkaputkella ja tuntui kun olin suoraan muutoksen myrskyn silmässä kera keskeneräisten projektieni. Moni luovutti ja moni jatkoi matkaa, moni asia muuttui. Muutos, jota uusiutumiseksi kutsutaan työssäni jatkuu, vaikka minä lomailen, joten mielenkiinnolla odotan mihin tilanteeseen sitä työhön loman jälkeen palaa. Paljonko uutta ja paljonko vanhaa minua odottaa, kuinka monia hyvästejä saankaan jättää ja moniko on tullut lähtevien tilalle? Vaikka taidan arvata, että kukaan ei tule poistuvien tilalle? Pohdin olenko itse löytänyt jonkin uuden suunnan tai ajatuksen loman aikana? Stressi työssä ja opiskeluissa on väsyttänyt minut, saanut aivoni myrskyämään. Myrskyä ei helpota, että töissä muutos on saanut ilmapiirin erittäin kireäksi ja jokainen meistä miettii elämänsä tarkoitusta suhteessa työhön, se kuormittaa kai kaikkia. Jatkuva aivomyrsky heikentää unen laatua, heikentää kykyä ajatella tai toimia. Kun istuin kollegan kanssa syömässä viimeisenä työpäivänäni ennen lomaa kerroin hänelle, että eniten odotan lomalta aivomyrskyn laantuvan ja paljastavan minulle suunnan. Kollega odottaa löytävänsä loman aikana uuden työn, ihan melkein minkä tahansa. Itse en tiedä, mihin suuntaan pitäisi suunnistaa, mutta uskon loman, joka suo levon, kalibroivan kompassini uudestaan, ohjaten minut suuntaan oikeaan. Hätäisyys ei tässäkään asiassa vie eteenpäin ja se on paljon, että minä totean sen. Minä, joka olen persoonana hyvin malttamaton voin vain todeta, että odottaminen kannattaa. Nyt olen liian väsynyt tekemään päätöksiä, ajattelemaan saati sitten toimimaan. Loman ansiosta minulla on ihanaa kaivattua aikaa nukkua, levätä, tehdä tai olla tekemättä, pingottaa ei tarvitse. Minä aion nauttia kesän mausta, tuoksusta ja ajasta sen hetken ja annan aivojeni latautua uudelle taajuudelle. Ilman ajattelua, minä tulen näkemään mahdollisuuden. Mahdollisuus on koko elämä ja elämä on ne ihmiset, jotka kulkevat matkaa kanssani. Työ on työ, iso ja tärkeä osa elämää, mutta ei kuitenkaan se tärkein tekijä onnenrakentajana.

”Elämän tarkoitus on olla ihan sikaonnellinen” – Juha Vuorinen

 

maanantai, 11. heinäkuu 2016

Hetki haikeutta...

Harvemmin on hetkiä, jolloin kaipaan vanhaa. Ymmärrän vallan, että mennyt on mennyttä. On vain hukkaan heitettyä aikaa ja energiaa, kun menneen perään haikailee. Viikonloppuna olimme kummilapsen rippijuhlissa. Istuin ja kuuntelin papin ja niiden nuorten ajatuksia ja sanomaa. Tilaisuus oli kaunis, mutta minun rinnassani painoi suuri taakka. Katsoin nuorinta lastani ja nieleskelin. Itku oli aivan kurkunpäässä tulossa. Nuorimmaisellani on vielä jokunen vuosi, kun hän pääsee ripille ja minä mietin, kuka tuon päivän jakaa kanssamme? Heitä ei ole montaakaan. Konkurssi ja elämä yhteistuumin veivät ystävämme. Kuolema vei yhden nuorimmaisen kummeista ja ukin tai no molemmat ukit, tavallaan, sillä toinen ukki eli minun isäni kuoli jo kun olin lapsi. Äitini, eli lasten mummi ei enää kuulu elämäämme, huumeet veivät toisen sisarukseni. Meillä ei oikeastaan ole kuin toisemme ja toisen sisarukseni perhe. Toki yksi mummi on vielä ja yksi lapseni täti, sisarukseni lisäksi, mutta siinä olemme me kaikki. Kummin siunaus rippilapselle sai minut sisäisesti itkemään ja terveisiä taivaaseen taas lähettämään. Voi kuinka surullinen olinkaan tuossa hetkessä, niistä menneistä. Olisin niin toivonut, että meilläkin olisi ollut verkko johon pudota, kun jalat eivät kanna ja vielä iloisempi olisin, jos olisi ihmisiä jotka jakaisivat myös ne juhlahetket kanssamme. Olisin halunnut antaa lapsilleni loputtoman määrän ihmisiä, jotka kertoisivat heille, kuinka erinomaisia he ovat, vaikka meitä vanhempia väsyttäisi ja arjen taakan alla unohtaisimme sen heille kertoa.  Illalla kotiin ajaessamme, minä aloitin kertomaan miehelle, että minä mietin, en ehtinyt sen pidemmälle, kun mieheni sanoi, ”minä tiedän, minä mietin sitä samaa”. Hiljaisuus, joka tuosta hetkestä seurasi, kertoi sen, miten kiitollisia me olemme niistä jäljelle jääneistä, mutta miten aina silloin tällöin tuska menetetystä valtaa meidät.

Omanlaisesta tilanteen aiheuttamasta sisäisestä surkeudesta huolimatta ihailin tuota nuorta kummilastani, joka määrätietoisin askelin mennä touhottaa kohti tulevaisuutta. Hänellä on mielettömän kaunis, ainutlaatuinen ja kestävä turvaverkko, joka hehkui aitoa rakkautta häntä kohtaan. Hän tiesi sen ja osasi nauttia jokaisesta hetkestä rakkaimpien parissa. Rippijuhlien lisäksi sain viikonloppuna jälleen hemmotella sisarukseni lapsia ja sain taas viettää niin monta ihanaa hetkeä heidän kanssaan. Huomaan kuinka uhkaavasti hekin kasvavat. Onneksi lapsen viattomuus ja ilmeikkyys on vielä jäljellä, miten rakastankaan hetkiä satumaassa heidän kanssaan. Tuo mukavaa vastapainoa meidän teinimaailmaan, jossa elämä on yhtä myrskyä ja tunteiden kirjoa tai oikeastaan tuntemisen äärilaitoja.

Minä toivon, kun jonakin päivänä nuorimmainen viettää rippijuhliaan tai oikeastaan jo kun esikkoni kirjoittaa, meidät ympäröisi edes muutama ihminen, jotka haluavat olla osa meidän elämää. Ehkä meidän sadussa olisi niin onnellinen loppu, että sen jakaisi kanssamme moni ja me saisimme jakaa heidän onnelliset tarinansa. Se vasta olisikin elämää. Nyt viikonlopun riuduttamana pieni hetki lepoa ja jos oikein kuulin niin saattaisi olla tiedossa valoakin, kun kesäsää taas tokenee.

”Sinun pieni kätesi
etusormeni ympärillä
etsimme yhdessä kesää.
Kukkia nurmikolta.
Kiviä hietikolta.
Naurat ääneen sitruunaperhoselle,
joka istuu ruohonkorrella,
ja pienet varpaasi ihmettelevät
lämpöistä hiekkaa jalkojesi alla,
katselen sinua ja kiitän, että sain elää tämän päivän lähelläsi.”
- Kirsi Rantalainen