perjantai, 20. tammikuu 2017

Epäkunnossa

Tänään on ollut ihana osa-aika vapaa. Olen hyvin varhaisesta aamusta asti putsannut kotia pyörremyrskyn lailla jammaten lempimusiikkini tahdissa. Koti on noita karvaisia kavereita lukuunottamatta ollut yksin minun. Jotenkin minut on vallannut terapeuttisen ihana rauha, joka on enemmän kuin tervetullut. Viime aikoina olen käynyt lääkäreissä sovitusti liittyen syksyiseen tapaturmaan ja joka kerta paljastuu uusia tuhoja. Minä olin jotenkin ajatellut, että kaikki vammat oli jo kartoitettu. Kuitenkin aina tuntuu löytyvän jotain uutta. Koko ajan se lopullinen päivämäärä, jolloin kaikki olisi hoidettu siirtyy kaueammaksi ja kauemmaksi. Muistan kaikista lannistavista löydöksistä huolimatta riemuita tästä kivuttomuudesta. Tämän viikon lääkärissä käynnin jälkeen minä pidättelin itkua ja yritin vääntää suutani hymyyn ja iloita, että kipua ei ole. Samaan aikaan tunsin kipua rinnassa siitä, että yritin tukahduttaa todellisia tuntemuksia. Kuinka helppoa se on lääkärille todeta, että tämä ei nyt onnistu. Kuitenkin minun maailmani romahtaa kerta toisensa jälkeen. Tosin viimeksi kohtaamani lääkäri taisi olla oikeasti pahoillaan. Hän varmaan ymmärsi, miten paljon olin jo menettänyt. Kaiken tämän keskellä olen ihan jokusen kerran pohtinut mielenterveyttäni. Täytyy nimittäin olla erityisen hullu, jotta jaksaa tehdä töitä, ikään kuin ei mitään. Joinakin aamuina minä todella kysyn itseltäni, että olenko edes työkuntoinen. Toisaalta, jos jäisin kotiin niin ei se minua korjaisi. Elämä jatkuu takapakeista huolimatta. Siksikin tämä ihana vapaa musiikin säestämänä on erittäin merkityksellistä. Musiikki muistuttaa minua, kuinka asiat etenevät jokatapauksessa. Sitten, kun on aika pysähtyä, niin sitten tehdään niin.

Minä olen erityisen huono käymään lääkäreissä. Lääkärit tekevät hienoa työtä. Nykyään korjataan melkein mitä vaan. Joskus kuitenkin tapaa niitä lääkäreitä, jotka eivät kohtaa ihmistä itseään. Se lääkärin kohtaama ihminen on yhtä kuin vamma, oire tai sairaus. Siinä ei ole tunteille tai tuntemuksille mitään sijaa. Sekään ei ole kovin merkityksellistä, että kuinka se sairaus, vamma tai oire vaikuttaa ihmiseen itseensä. Vain sen asian korjaaminen, on se juttu. Ikään kuin se lääkäri olisi kuin Ottomatti, yhtä kylmä ja aina antaa paperia matkaan. Hyvää päivää ja näkemiin. Tämän prosessin aikana minä muistan sen toisen kohtaamani lääkärin, joka alkoi kartoittaa vammoja ja kun hän tajusi, miten paljon minä menetin, näin hänen epätoivonsa ja kuinka hän pahoittelikaan. Minä kävin hänen luonaan toistamiseenkin, vaikka hän siinä vaiheessa oli jo lähettänyt minut erikoislääkärille eteenpäin. Hän vain halusi nähdä, kuinka pärjään. Toinen inhimillinen tapaaminen oli tämä viimeinen. Tähän väliin mahtuu aika monta muutakin kohtaamista erilaisten erikoistuneiden lääkäreiden vastaanotolla. Minä olen saanut pärjätä ja pärjäänkin, mutta pohdin kuinka tässä hajanaisessa verkostossa, näissä erikoisten kohtaamisten maailmassa pärjää ne, jotka oikeasti ovat heikoilla? Jos minä väsyn ja lannistun niin miten se ihminen, joka on ollut sairas ja kipeä useita vuosia. Rehellisesti sanottuna en edes usko, että omatkaan voimavarani riittäisi, jos tapaturman jälkeinen kipu olisi vielä täällä. Minä muistan erään kylmän tapaamisen erään lääkärin kanssa onnettomuuden jälkeen, joka määritteli kipuni keston. Todellisuudella ei sen määritelmän kanssa ollut mitään tekemistä, eikä koetulla kivullakaan. Se oli sen lääkärin totuus, ei minun. Kuinka tunsinkaan olevani huono potilas, kun todellisuutemme eivät kohdanneet. Itse en voisi olla koskaan niin pätevä millään alalla, että voisin tuntea toisen tunteita tai kokemuksia. Sama kokemus voi näyttäytyä kahdella eri ihmisellä täysin erilaisena. Siksi lääkäreidenkin tulisi olla ihmisiä ja sen hetken antaa toisen tulla kuulluksi. Jos nyt nämä minun erikoislääkäri kokemukset kirjattaisiin tältä tapaturman jälkeiseltä ajalta niin olisi syntynyt liuta hoidettavia vammoja, mutta ei yhtään mitään muuta. Ei mitään jälkeä siitä, että miltä minusta tuntuu, kuinka ne vammat vaikuttavat elämänlaatuuni, tuskin löytyy tapaturmassa jälkeisiä kirjauksia kivustakaan. Vain pitkä ja kylmä lista, mitä korjataan. Kuitenkin tässä minulle uudessa maailmassa on hyviäkin kohtaamisia. Minun on pakko kehua kaikkia niitä ihania hoitajia, joita matkalla on kohdannut. Heistä jokainen on ollut ihminen. Viime viikon lääkäri käynnilläkin hoitaja ilmeisesti huomasi, kuinka jännitin uuden lääkärin tapaamista, hän pysähtyi siihen kiireiltään höpisemään ihan muuta. Hän muistutti, että muista hengittää, se helpottaa ja lievittää hoidon aiheuttamaa kipukokemusta. Kuinka monta kertaa hoitajat ovatkaan tsempanneet minua tämän prosessin aikana. Ohi mennen annettu hoitajan kosketus, kuinka suurta lohtua se onkaan näissä karmivissa kohtaamisissa tuonut. Muutaman kerran on hoitaja soittanut ja varmistanut, että olenhan ymmärtänyt, mitä lääkäri tarkoitti sanoessaan jotain hoitoon tai vammaan liittyvää. Hoitajat ovat tehneet tästä kokemuksesta edes hieman siedettävämmän.

Tunnen ajoittaisesta epätoivosta huolimatta olevani onnekas. Vaikka matka on pitkä ennen kuin tulee valmista, se loppuu joskus. Olen myös onnekas, kun ei ole sitä kipua. Minun kokemus on vain pintaraapaisu siitä, mitä monet muut ihmiset joutuvat kohtamaan sairauksien, vammojen ja oireiden maailmassa. Voin vain toivoa kaikille heille aitoja ja hyviä kohtaamisia. Joskus se hyvä ja puhdas kohtaaminen saattaa lievittää enemmän, kun itse lääke sillä hetkellä.

 

”Ja sataa taas unihiekkaa,
aivan puhtaan valkeaa.
Luulin sen olevan mennyttä aikaa,
mutta se on tässä ja nyt ja se on oikeaa.
Sataa taivaalta tähdet ne ikijään läpäisee,
linnunradan kiskoilta ne lähtee.
Edessämme maailma syntyy uudelleen.
Pidä minusta huolta,
jos elämä kovaa joskus kolhii.
Jätä valosi yöksi päälle,
Unihiekkamyrskylyhtypylväisiin. ” -Kaija Koo

lauantai, 14. tammikuu 2017

Kasvun ja kehityksen epätasapainoa

Miten minä kehuinkaan taas perhettäni ja lapsiani tuossa viime päivityksessä ja kuinka se todellisuus sitten menikään. Kuopuksesta tuli passitus sitten kuraattorille, koska hän saa hallitsemattomia kiukunpuuskia koulussa. Yritän kovasti käsitellä asiaa. Tunnen luissani jälleen hyvinkin kokonaisvaltaista epäonnistumista. Minä tiedän, että häntä ärsytetään kaveriporukassa ihan tahallaan. Minä tiedän ja olen siitä aina avoimesti puhunutkin, että kuinka heikko nuorimmaiseni itsetunto onkaan. Osittain sitä heikkoa pohjaa nuorimmaiseni itsetunnolle on rakentanut esikoiseni. Esikoiseni, joka kasvatettiin hyvin isoksi lapseksi ajatuksena, että hän tulee jäämään meidän ainoaksi. Kun sitten nuorimmainen syntyi, jo suurella tempperamentillä varistettu esikoiseni ei meinannut millään sopeutua, eikä oikein sopeudu vieläkään. Se näkyy arjessa niin, että hän vähättelee, haukkuu, tuuppii, uhkailee ja syyllistää sisarustaan. Esikoiseni häpeää häntä ja kertoo sen joka välissä. Me vanhemmat olemme puuttuneet tilanteisiin vuosien varrella omien voimavarojen mukaan. Me olemme puhuneet tilanteesta ihan avoimesti kotona kuin kodin ulkopuolella. Nyt nuorimmaisen kaverit ovat jälleen keksineet, että miten helppoa nuorimmaistani on ärsyttää ja kuinka saada hänet hermostumaan. Tottakai nuorimmaiseni yrittää puolustautua niin kotona kuin koulussakin. Minun rauhallisesta nuorimmaisestani on kehkeytynyt tikittävä aikapommi, joka räjähtäessään jättää jäljelle vain savuavat rauniot. Minun pitäisi tietää kyllä jo ihan ammattinikin puolesta, kuinka luotsata nuorimmaiseni oikealle tielle, kuinka auttaa häntä käsittelemään tunteitaan. Kuitenkin tunnen vain täydellistä voimattomuutta. Minä näen hänessä päivä päivältä enemmän herkkää veljeäni, joka ei kestänyt maailman julmuutta vaan sekoitti päänsä huumeilla, hyväksyen lopulta mitä vaan, mikä hänen tuskaansa lievittäisi. Minun nuorimmaiseni näyttääkin aivan veljeltäni. Minä kasvatin veljeni sellaiseksi, kun hän on. Minä yritin suojella veljeäni lapsuudeltamme, mutta epäonnistuin. Nyt pohdinkin, että epäonnistunko taas. Sillä ei ole väliä lopultakaan, että minä epäonnistun, mutta jos se tuhoaa lapseni elämän, niin sitä minä en kestä.

Kumpa minä vain voisin hautautua omalle pienelle tontilleni ja suojata lapseni kaikilta niiltä pettymyksiltä, joita maailma heidän eteensä kantaa. Esikoiseni eilen pohti, kun pohdimme perheenä tätä uutta ongelmaa perheessä, että osaltaan he (minun lapseni) ovat haastavia, koska he voivat olla. Esikoiseni kokee, että heillä on ollut turvallinen lapsuus, jolloin he voivat kokeilla rajojaan. Me vanhemmat olemme antaneet heille kaiken. Me emme juo viikonloppuisin, lapsilla ei ole ollut koskaan ketään kuka heidän kanssaan olisi, joten me olemme aina saatavilla, me emme tappele tai muutenkaan horjuta lapsemme perusturvallisuutta. Toki me riitelemme ja huudamme, mutta siihen ei liity lähtemisen/jättämisen riskiä, ei fyysistä väkivaltaa tai muutakaan. Esikoikseni totesi, että usein ne kaverit ovat kilttejä vanhemmilleen, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa ja ehkä heidän vanhempansa eivät jaksa ottaa kaikkea niin itseensä. Niinhän se kai on.

Asia, mikä minua ahdistaa näissä ns. virallisissa verkostoissa, jotka ”auttavat” lapsia, on niiden verkostojen toimimattomuus. Minä itse koin kaikki ne ollessani pieni. Kuinka monta kertaa minä pyysin apua alan ammattilaisilta itselleni tai sisaruksilleni. Yhtä monta kertaa minut leimattiin valehtelijaksi, heidän tavattua hullun äitimme. Myöskään muidenkaan tekemät lastensuojeluilmoitukset eivät johtaneet mihinkään. Äiti sai terveimmätkin ihmiset uskomaan salaliittoteorioitaan, valheitaan, juoniaan ja niin hän sai kerta toisensa jälkeen viralliset tahotkin uskomaan omaan erinomaisuuteensa ja muiden huonommuuteen. Näin katosi suurimmatkin laiminlyönnit äitini valheiden alle.  Lopulta meidän sisarusten elämät jatkuivat entistä vaikeampana avun pyyntöjemme jälkeen. Kuinka monta elämää äiti onkaan omalla sairaalla tavalla tuhonnut valheillaan, jotka ovat niin vakuuttavia, että hän taitaa uskoa ne itsekkin. Toisaalta taas työssäni olen nähnyt, kuinka viralliset verkostot kääntävät selkänsä niille vanhemmille, jotka ovat valmiita ottamaan apua vastaan. Kuinka jotkut vanhemmat leimataan toivottomiksi tapauksiksi syyttä suotta. Näiden kokemusten myötä minä pelkään joutuvani leimatuksi, eikä se herätä minussa lainkaan luottamusta, saati uskoa siihen että meitä lähestytään vilpittömin mielin. Minä pahoittelen omien huonojen kokemusteni aiheuttamaa epäluottamusta niitä ihmisiä kohtaan, jotka oikeasti saattavat pystyä auttamaan minua ja perhettäni tai tässä tapauksessa nuorimmaistani. Tämänkaltainen minusta on kuitenkin muovautunut kaikkien näiden kokemusteni myötä, niin hyvässä kuin pahassa. Kaikki nämä hylkäämiskokemukset omassa lapsuudessa ovat jättäneet minuun jäljen ja kaikki se näkyy varmasti minun kasvatustyössäni, kuin elämässä yleensäkin. Äitiys tuntuu jälleen maailman vaikeammalta asialta, juuri tänään. Se millaiseksi ympäristö on muovannut minut, näkyy äitiydessäni epävarmuutena ja hallitsemattomuutena.

Minun pieni kuopukseni on saanut osakseen melkoiset kortit, millä tätä elämäksi kutsuttua peliä pelaa. Hänet on tehty rakkaudesta. Huolella suunniteltu. Kun minä häntä odotin, koin keskenmenon (kaksoisraskaus), minä luulin molempien menneen, mutta ihmeen kaupalla, minä sain pitää hänet. Minä edelleen muistan sen ultran, jossa tämä pikkuinen minulle vilkutteli pienessä kaksiossaan. Sen jälkeen melko pian olin menettää mieheni. Siinä tuli jo sikiövaiheessa hukutettu pieni stressihormooniin. Lopulta kuin hän syntyi, tunsin niin suurta rakkautta. Huolta aiheutti esikoiseni viha ja katkeruus, jota kai sisarkateudeksi kutsutaan. Kuopukseni on pienestä pitäen ollut aivan liian hauras. Jokainen menetys on kolhinut häntä mennen tullen suuremmin, kun meitä muita. Niin monta hetkeä voin nimetä, jolloin sydämeeni on tullut lovi, kun näen sen suuren pettymyksen lapseni kasvoilta. Sen lisäksi, että hän on ollut erityisen hauras, on hän ollut oikein toheloiden tohelo. Meidän perheen kuuluisat viimeiset sanat hänelle ovat, että elä riko sitä. Ennen kuin sen on ehtinyt loppuun sanoa, on se jo rikki. Milloin se on esine, milloin hän itse. Siksi jokainen päivä hänen kanssaan on omanlaisena ihme. Siksikin minä olen maailman onnekkain, jos jonakin päivänä hän tästä elämästä hengissä selviää. Nyt olemme jälleen uuden kokemuksen edessä. Onko se kokemus hyvä, sitä ei lienee voi sanoa, auttaako se, sekin on epäselvää, mutta kai se tie on käveltävä, halusi tai ei. Lapseni kasvaa ja hän ei näemmä omin ja perheen voimin siitä selviämään pysty.

Hyvinvoinnin saavuttaminen
vaatii muutakin, kuin pahoinvoinnin poistamisen.” -Marie Jahoda

torstai, 12. tammikuu 2017

Levotonta

Mieli on kamalan levoton ja haluaa kiitää eteenpäin elämässä. Malttamattomuus lisääntyy. On kiire, mutta en tiedä minne? Tulevaisuus näyttää ihan puhtaalta paperilta, joka ikään kuin odottaa väriä ja valoa. En tiedä, mistä tämä levottomuus kumpuaa? Jotain haluan, jotain odotan, mutta en lainkaan tiedä mitä. Haluaisin päästä perille, mutta en tiedä edes minne olen matkalla. Toisaalta tämä sisäinen levottomuus on armollista. Se on merkki, että lopultakin minulla on taas ihan ok olla. Ja sen myötä minulla on aikaa haahuilla, haaveilla ja rakentaa tulevaisuutta. Talvi ei tunnu minua juuri nyt selättävän, vaan kevät tuntuu olevan täällä, minun sisälläni.

Toki kalenteristakin näkyy edelleen pienoinen kiirus, erilaisia asioita kaiken onnettomuuden jälkeisen hoidon lisäksi. Se pelottaa, että kuinka kaikkien hoitojen lisäksi saan kaiken pyörimään? Haluan uskoa selviäväni kaikesta riittävän hyvin. Minä yritän olla itselleni armollinen. Tiedän, että matkalla kohti oikeaa kevät aurinkoa, kylässä käy vielä epätoivo. Toivon kuitenkin oppineeni jo taitoja, joita vaaditaan kun askeltaa ohi epätoivon. Tällä hetkellä minä olen erityisen kiitollinen ajasta, jota saan viettää perheeni kanssa. Mikään ei ole niin ihanaa, kun oma iso lapsi tulla tupsahtaa kainaloon. Nyt on lapset jo niin isoja, että kuopuksenkin huone on tyhjennetty pienten koululaisten huonekaluista ja tavaroista. Paketeissa odottaa isojen teini-ikäisten huonekalut. Näin se aika rientää.

”Ilman hulluja unelmia, ei synny viisaita päätöksiä.” -Tommy Taberman

maanantai, 2. tammikuu 2017

Uusi Vuosi

Tuli uusi vuosi ja minä muistin hyvästellä menneestä vuodesta kaiken sen mitä halusin. Laskin mukana menneen vuoden, painon hartioilta, hyvästelin herkut ja annoin mennä riitasointujen. Talletin sydämeen monta hienoa hetkeä menneestä vuodesta. Tulevalta vuodelta odotan sisäistä rauhaa ja kärsivällisyyttä. Toivon näkeväni pienet ihmeet joita päivittäin kohtaan, mutta jotka jätän kiireessä huomiotta tai jotka ajattelen kuuluvan elämääni. Toivon tältä vuodelta aikaa pysähtyä ja kyvyn tuntea tämän elämän.

Olen ollut  hieman lannistunut monestakin syytä viimeaikoina, mutta erityisesti mieltä on painanut esikoiseni. Esikoiseni alkaa olla niin iso, että luulee olevansa voittamaton ja kaikenvoipa. Ainoa rajoite hänen elämässä tuntuu olevan me vanhemmat. Kiitollisuus ei kuulu hänen sanavarastoon. Tänään minä ehdin hetken pysähtyä, kun odotin lääkärille pääsyä. Odottaessani muistin hengittää, syvään sisään ja tasaisesti ulos, kun oivalsin että minun on annettava lapseni kokeilla siipiään. Minun on lakattava yrittämästä, jotta hän ei vie minua mukanaan. Minun on oikeasti laskettava hänet hiljalleen kauemmaksi minusta. Minun on annettava hänelle tilaa kohdata todellisuus vastuullisena yksilönä. On pelottavaa antaa esikoisen vielä seisoa omilla jaloillaan, sillä mielestäni hän ei ymmärrä. Sehän tässä on kai ongelman ydin, kun esikoiseni on vakuuttunut siitä, että minä taas en ymmärrä häntä. Ei elämässä voi olla kyse siitä, että kumpi on oikeassa? Kokeillaan. Nyt olen niin valmis, että voin jopa rohkaista häntä varaamaan omille jaloilleen. Olisi täysin energian haaskausta harata enää vastaan, sillä täysi-ikäisyys lähestyy vääjäämättä, halusin tai en. Harmillista, että viimeiset vuodet veivät meidät niin kovin kauas toisistamme ja jos jatkaisin nykyisellä tiellä, ehtisimme kai tuhota ne rauniotkin. Hän on hyvin voimaantunut. Minäkin voin voimaantua, kun hengitän ja annan hänen yrittää. En minä ole rajoillani halunnut kun suojella häntä. Olen ajatellut puhaltavani hieman ilmaa hänen siipiensä alle. Näen edelleen hänen tarvitsevan vielä monta oppia ennen kuin hänen siivet kantaa, mutta joskus elämä on se mikä opettaa. Olen elämälle kiitollinen siitä, että sain elää hänen lapsuuden vuodet. Ne ovat kasvattaneet minua valtavasti. Ne vuodet ovat kuopuksen vuosien kanssa ainut kosketukseni turvalliseen lapsuuteen. Olisin mielelläni suonut turvaa ja lapsuutta lapsilleni hieman pidempäänkin, mutta teini-ikä tulee kovin äkkiä ja kirittää kohti aikuisuutta. Siis kaiken lisäksi toivon tulevalta vuodelta kykyä nähdä lapsieni kasvavan ja sen myötä heidän muuttuvat tarpeensa.

”Mitä sitten Laura, kun lapset on lentäneet pois pesästään, pääsetkö itsekin lentämään?
Se sitte on tässä ja nyt tänään.
 Sä katsoit kun pikkutyttösi lensi varmoin siiven iskuin pois
 ja sä teit kiitoradan niille, jolta helppo ilmaan nousta ois.
Sä teit helvetin hyvän työn, on niillä elämä edessään ja sulla Laura ei oo yhtään mitään”- Kaija Koo

keskiviikko, 21. joulukuu 2016

Sydän valmis joulun viettoon...

Niin se joulu tulla tupsahtaa meidänkin tupaan, vaikka valmista ei ole niin ikään mikään. Ei kuitenkaan haittaa. Väsymys ja riittämättömyys ovat täällä, mutta minun on se kai hyväksyttävä. Ajattelin, että josko tää elämä helpottaa kun osa-aikaiseksi jää, mutta niinhän se mennee että koko alkuvuosi on tykitetty tapahtumia, lääkäreitä niin omia, kuin lastenkin. Miten sitä osaakin ihminen täyttää kalenterin täpötäyteen ja kun sen tilan hengittämiselle jättää, niin heti tullee jostain taas tarve jollekkin välttämättömälle.

Olimme tuossa viikonloppuna matkoilla erinäisten syntymäpäiväjuhlien merkeissä ja siinä autossa istuessa tuli lontattua vuoden valokuvat yhteen kansioon.  Juolahti siinä mennyttä vuotta muistellessa, että kuinka sitä onkaan ihminen elämässä yksin, mutta ne vähät, jotka kanssani matkaa taapertaa, on kyllä sitäkin rakkaampia. Tuli muisteltua montaa hienoa hetkeä mennen vuoden varrelta. Melkein pystyi kuvista aistimaan ne rakkauden tunteet, lämmön kuin vilun väristyksetkin. Tänäkin viikonloppuna on tullut ikuistettua monta hienoa hetkeä tulevaisuuden varalta. Kiitollisuus mielessä tänään töiden jälkeen otan ilta-ja yövuoron lanttu-ja porkkanalaatikoiden merkeissä. Kuusi odottaa jo pihassa. Sydämessä kipinöi usko, että joulu saapuu hieman sotkuisempaankin kotiin.

 

”Istuhan alas ja silmäsi sulje, enkeli lupasi ettei ohitse kulje.
Pian poskellasi tunnet sen, jouluenkelin kosketuksen.”