Meidän vaikeudet alkoivat kai jo reilu vuosi sitten. Minä en niitä aina halunnut nähdä vaan pakenin kouluttautumisen pariin. Kun vaikeat ajat koittivat oli pankkikin kysellyt, koska menisin töihin. En tiedä kuinka se olisi mahdollista. Työtä ei omalla paikkakunnallani ole. Joutuisin käymään töissä kaukana. Silloin, kuin minulla oli yksi lapsi niin hän oli hoidossa samalla paikkakunnalla, kuin itse työskentelin. Näin hänen hoitopäivänsä pysyi inhimillisenä, vaikka ei taatusti paras mahdollinen ratkaisu ollutkaan. Olihan äidin ja lapsen yhteinen aika autossa istumista. Nyt minulla on kaksi lasta. Toinen jo koululainen ja toinen tarhaikäinen. Kuinka minä sen ratkaisen. Molemmilla lapsilla on myös harrastuksensa.Nuorimmaisella myös kaikenmaailman terapioita ja lääkäreitä. Ottaisiko joku minut todella töihin? Opiskelu tässä elämän vaiheessa tuntuu ainoalta ratkaisulta, sillä se joustaa edes joskus lasteni tarpeiden mukaan. Pystyn lähtemään aikaisemmin, kun lapset täytyy hakea hoidosta tai jompikumpi lapsista sairastaa.

Mies ei pysty arkeemme osallistumaan. Hän tekee paljon työtä. Hän raivaa tietä läpi uskomattomien vastoinkäymisten mitä tiellemme tulee. Usein näen hänestä, että hänkin on ihan puhki. Joskus meidän ei tarvitse edes puhua vaan istumme hetken hiljaa katsellen toisiamme. Ikäänkuin kannustaen toinen toisiamme "jaksa vielä hetki". Joskus me taas tiuskimme toisillemme. Ne tiuskimiset johtunee siitä, että juuri sillä hetkellä meillä ei ole enää toivoa tai niin me sillä hetkellä uskomme.

Ulkopuolisen silmin tilanne näyttää siltä, että voisimme hyppätä pois oravan pyörästä. Myymällä ison osan yrityksestä me tavallaan hyppäsimmekin. Saimme raskaimmat velat harteiltamme. Kuitenkin velkaa jäi vielä. Jos nyt lopettaisimme niin köysi kaulallamme kiristyisi entisestään. Yhden tai edes kahden aikuisen palkalla niistä veloista ei selviäisi. Toki on olemassa vaihtoehtoja, mutta kaikista vaihtoehdoista huolimatta me emme aio jättää velkojamme maksamatta. Aiomme hikoilla joka ikisen laskun maksetuksi. Itseasiassa joskus jopa uskallamme unelmoida, että me lähdemme uuteen nousuun. Näitä toivoakin kirkaampia säteitä on vain nykyisin äärimmäisen harvoin. Ja usein, kun uskaltaa toivoa huomaa lyövänsä varpaan taas kynnykseen. Noin niinkuin vertauskuvannollisesti. Silloin aina tulee takapakkia.

Uskon, että tämä meidän arkemme on monen yrittäjä perheen arkea. Yrittäjillä ei ole koskaan lomia, aina olet vastuussa henkilökunnastasi, yrittäjillä ei ole sairaslomaoikeutta, ainakaan niin, että se kannattaisi. Elämä yrittäjänä on oikeasti melko haastavaa. Työntekijöiden oikeuksista voisi puhua tuntikausia, aivan kuin yrittäjän velvollisuuksista. Yrittäjyys vaatii sellaista joustoa, periksiantamattommuutta ja jopa kovuutta, että siihen ei vain kaikki sovellu. Mekin taisimme olla aivan liian kilttejä, liian joustavia ja aivan liian sinisilmäisiä yrittäjiksi. Onko elämä meitä opettanut. Voinen sanoa, että luulemme ottaneemme opiksi, mutta tiukan paikan tullen me taas kompastumme. Jos minulta kysyttäisiin nyt, että kadutko yrittäjyyteen ryhtymistä niin vastaukseni olisi jotain yhtä sekavaa, kuin ajatuksenikin. Kyllä minä kadun. Toisaalta tämä yrittäminen on opettanut minulle paljon.  Olen viimeisen kymmenen vuoden aikana opetellut paljon kantapään kautta. Kantapään kautta oppiessa usein vain epäluuloisuus tahtoo kasvaa. Yrittäjyyden myötä minua on alkanut myös kiinnostaa yhteiskuntamme asiat aivan uudella tavalla. Myös ihan elämää olen oppinut. Miten pienistä asioista karttuu onni, miten vähällä ihminen pärjääkään pakon edessä, toisaalta taas miten vähän on paljon.