Minulla on toinen lapsi ollut alkuviikon kotona vatsataudin vuoksi. Kaikki työt vaan kertyvät pöydälle ja minä tiedän, että minun tulisi olla muualla, kuin kotona. Olen todella turhautunut. Ainut, mitä ehdin on laittaa pyykkiä koneeseen ja ottaa pois. Viime yö oli ensimmäinen, jolloin lapsi ei herättänyt. Mieheni tosin tyhjensi itseään koko yön. Monessa perheessä voisi sairastapauksessa soittaa työnantajalle, että olen pois töistä. Mieheni pohtikin yön tunteina, että josko soittaisi itselleen, ettei tule töihin. Nukkumatta hän sitten lähti sorvin ääreen. Toivon todella hänen työpisteekseen tänään sellaisen, jossa on mahdollisuus käydä vessassa.

Tämä kevät on ollut sellainen, että perheessämme on kiertänyt 2 vatsatautia ja yksi influenssa. Nyt olemme vasta maaliskuussa. Johtuuko tämä jatkuva sairastelu perheemme yleisestä väsymyksestä? Niin tai näin jaksan vaan toivoa, että tulisipa edes yksi viikko, ettei kukaan sairastaisi. Ei ainakaan mieheni. Hänellä on rankkaa muutenkin.

Viikonloppuna tapasin sattumalta erään ystävän, ajalta jolloin meni vielä hyvin. Voi kuinka minä häntä olin kaivannutkin. Tiedän ettemme tule jatkossa tapailemaan, kun sattumalta. Omalla tavalla hyväksyn sen. Tiedän, ettei se ollut oikeaa ystävyyttä, mutta silti kaipaan häntä. Kun tapaaminen oli ohi huomasin kyynelten lämmittävän poskiani. Se oli tuttua luopumisen tuskaa, mutta rakentaessa uutta on luonnonlaki, että joutuu menettämään jotain vanhaa. Itse olisin edelleen valmis jatkamaan ystävyyttämme, mutta ymmärrän tilanteemme ajaneen meidät erilleen. En syyllistä niitä, jotka jäävät elämästämme pois. Kestää vaan hetken, että lakkaan kapinoimasta muutosta vastaan.