On kamalan kauan kun on tänne ehtinyt. On todella kova kiire koko ajan. Ja jos kotiin ehtii niin sitä vaan kulkee rätin kanssa, kun ikkunasta tulviva auringon valo paljastaa talven pölyt armottomasti. Kuitenkin kevät tuo mukanaan sellaista huolettomuutta. Varmaan stressiä olisi löydettävissä, jos jaksaisi etsiä, mutta ei jaksa välittää. Sitä vaan menee eteenpäin ajattelematta niitä huolia, joiden olemassa olosta on kuitenkin tietoinen. Myös kevät väsymys on löytänyt meille tiensä. Huomaan nukahtavani, jos jään paikalleen. Kuitenkin öisinkin tunnun ajattelevan. Toissayönä juttelin unessa itseni kanssa pohtien tulevaisuuttani, toiveitani. Jopa huomasin toivovan itseltäni unessa, että saisimpa nukkua kokonaisen yön:D. Ihan itseänikin nauratti, kun vihdoin heräsin. Sekopäinen elämäni ja yhtä sekopäiset uneni. Kuitenkin kaikesta huolimatta pääsääntöisesti rakastan tätä elämää, vaikka nurisenkin. Joskus vain kaikkien niiden vastoinkäymisten myötä toivoisin, että luvassa olisi puuskaista myötätuulta, jotta ehtisin edes hetken nauttia huoletta elämästäni.

Elämä menee nyt omalla paikallaan. En aio yhtään uida vastavirtaan vaan myötäilen. Elän päiväkerrallaan ja ne ihmiset, jotka eivät ole enää osa elämääni saa mennä. Ja ne arvostelijat saa mennä myös menojaan. Elämä muuttuu ja minä sen mukana. Apulannalla on sellain uusi biisi, jonka nimeä en muista. Palaan sen joskus tänne linkittämään, jossa Toni laulaa pelkäävänsä vanhenemista ja katkeroitumista. Minä vanhenen, minä katkeroidun, mutta samalla rakennan uuden minäni. Lähden uuteen nousuun. Kuka pysyy matkassa mukana jää nähtäväksi.