Voi sitä surua ja tuskaa, joka aiheutuu siitä, kun mies kiukkuaa. Eilen tulin koululta niin jotenkin vaistosin, että kaikki ei ole hyvin. Pientä kiukkua ja tiuskimista. Kunnes se repesi täysin totaalisesti. Vihoissaan mies huusi, ettei hänen elämällään ole mitään merkitystä, eikä hän halua enää Tätä elämää. Miksi ei ole mitään, minä huusin. Vihaan sitä, että hän sanoo noin. Olemme menettäneet paljon, mutta meillä on toisemme, lapsemme, ja kotimme. Meillä on enemmän ja paljon. Miksi hän ei näe sitä. Rakastan miestäni sokeasti. Minä joskus luulen hänen tekevän samoin. Olisiko hän onnellisempi, jos minua ja lapsia ei olisi. Meidät korvaisi raha ja uudet autot. Onko tosiaan niin, että hänen elämällään ei ole merkitystä, jos ei ole mainetta ja mammonaa. Olenko oikeasti arvoton.

Kuten sanoin, että mies oli vihainen. Tuskin hän tarkoitti mitä sanoi. Olen tehnyt itseni riippuvaiseksi hänestä. Aivan liian riippuvaiseksi. Joskus tai oikeastaan silloin harvoin kuin mies vaipuu tuohon itsesäälin aallokkoon minä ajattelen, että kumpa voisin lähteä. Lähtemällä minä näyttäisin, että vielä on paljon menetettävää. Me riitelemme aivan liian harvoin ja silloin kun riita tulee maailmani kaatuu. Olen elänyt hänelle, tukenut aina ja antanut anteeksi paljon tehtyjä asioita. Älkää vaan luulko, että hän koskaan olisi lyönyt minua, sitä hän ei ole tehnyt. On kuitenkin ollut aika jolloin miehelläni on ollut harhaaskelia suhteestamme. Olen aina antanut anteeksi. Rakentanut itseni uudelleen. Ja kun myrsky yllättää, minä aina hukun uudestaan. Miksi? Rakastan häntä ehdoitta ja uskon elämään hänen kanssaan. Hän ei kuitenkaan arvosta sitä. Hänen sanoin, hänellä ei ole mitään. Minulla on taas kaikki, kun perhe on yhdessä. Miten nämä kaksi erinlaista näkökantaa voi mahtua saman katon alle?

Olen, kuten varmaan jokainen suomalainen haaveillut lottovoitosta. Uudesta alusta. Eilen mietin riidan päätteeksi, että mieheni ei olisi koskaan valmis mihinkään rikkauksiin, sillä hän ei osaa arvostaa edes sitä, mikä maailmassa on oikeasti hienointa. Luojalle kiitos moinen lotto onni ei taatusti koskaan osu meidän kohdalle. Onni ei meitä paljon potkiskele ja se on hyvä, sillä silloin näkee, mitä todellinen onni on. Tosin mieheni ei sitä nää, vaikka onni iskisi sitä suoraan naamaan ellei se tule kahisevassa muodossa. Saa nähdä vieläkö perheeseemme iskee toinenkin onnettomuus nimittäin se, että loputkin onnesta särkyy. Itse olen valmis luopumaan onnestani, jos se on välttämätöntä, että mieheni onnen saavuttaa. Jos minä ja lapsemme ollaan hänen onnensa tiellä niin olen valmis. Toivon, ettei niin kävisi. Tuo viha ja katkeruus, joka eilen purkautui oli vain jotain aivan uskomattomatonta. Ilmaan jäikin kysymys? Olemmeko lasten kanssa todella vaan se välttämätön paha mieheni onnen tiellä? Aika näyttää.