Tuli jotenkin yllättäin, vaikka sitä olen koko viikon ajatellutkin. Jokseenkin olen onnistunut siirtämään paljon tehtäviä vähän sinne myöhemmäksi. Ja nyt iskee paniikki. Nurmikko on ajamatta, kukkapenkit kitkemättä, ikkunat pesemättä, pyykki kori kaatuu lastinsa alle ja jääkaapissa on valo. Kaikesta tekemättömistä töistä huolimatta se tulee. Keskikesänjuhla, jota varjostaa kaikki tekemättömät työt.Kumpa joskus oppisin olemaan itselleni hieman armollisempi. Miksi kaiken tulee olla tip top. Eikö joskus voisi olla vähän sinnepäin. Voisimpa joskus vaan myöntää itselleni, että ollakseni hyvä äiti ja vaimo minun ei täydy pystyä ihan kaikkeen. Voihan se olla, kun huomenna pääsen saunan lauteelle kera siiderin nauttien kesäyön tuoksusta hetkeksi unohdan ja sen hetken saan nauttia ilman, että tuhannet pienet aivosolut takoo päässäni asioita mitä puuttuu.

Parasta mitä voi olla on, että mieheni on kotona, koko juhannuksen. Rakastan pientä hirmuani. Kai? Toisaalta olemme kokeneet niin paljon, että joskus pohdin, onko rakkaus kuitenkin enemmän riippuvuutta. Oli se mitä oli, on ihana tunne olla hänen lähellään. Näemme niin harvoin, että suhdekkin pysyy tuoreena. Olemme taivaltaneet samoja polkuja uskomattoman kauan. Meidän suuret kriisimme on jättänyt meihin suuret arvet, nakertaneet luottamusta väliltämme, on murtanut pohjaa rakkaudestamme, on täytynyt luopua ollaksemme yhdessä. Me olemme olleet taistelupari välillä taistellen toisiamme vastaan ja välillä muuta maailmaa vastaan. Olemme selvinneet jopa uskottomuudesta, nuoruuden kapinasta, ja viimeisempänä tästä kamalasta taloudellisesta ahdingosta. Muistan aikoja jolloin olen ollut hänen takiaan niin epätoivon syöväreissä, että olin valmis jättämään ja lähtemään. Viimeksi silloin, kun toinen lapseni oli tulossa. Kuitenkin aikeet muuttuivat johtuen puhelusta, jonka silloin sain "Täällä lääkäri se ja se, siitä sairaalasta, on tapahtunut onnettomuus, miehenne on viety leikattavaksi". Puhelun saapuessa ajoin juuri autoa. Sillä hetkellä minä vihasin häntä entistä enemmän. Miten sinä teet tämän minulle juuri nyt? Samaan aikaan vyöryi ajatuksia, elä jätä minua, elä kuole, en tiedä mitä tehdä, kuinka voin selvitä kaikesta. Se vuosi onnettomuuden jälkeen oli yksi helvetti. Mieheni kävi omaa sisällissotaansa. Taisteli ohi kuoleman kohti elämää, mutta se jätti jälleen jälkensä. Minä yritin hoitaa kodin ja pienen vauvani, sekä esikoiseni ihan yksin. Jälleen saimme merkin, että elämän oli muututtava. Muuttuihan se.

Tuon kokemuksen jälkeen minä sen tajusin. Minä olin riippuvainen ihmisestä, joka oli lapseni isä, joka tuli elämääni kesken nuoruuden pian ensirakkauksieni jälkeen. Silloin, kun hän tallasi elämääni en ajatellut mitään vakavampaa. Olimme täysin erinlaisista taustoista, meillä oli aivan erinlaiset elämänvaiheet, olimme myös ihan eri vuosikymmeniltä. Hän ei ollut lainkaan niinkuin minä. Kuitenkin hänestä tuli minun toinen puolisko niin hyvässä, kuin pahassa. Kun me välillä olemme niin väsyneitä ettei jaksaisi edes hengittää, me saamme voimaa siitä, että olemme eläneet elämää kaksin. Jonakin päivänä me oikeasti olemme kaksin. Villasukat jalsaa me keinumme kiikkustuolissa. Emme puhu, vaan istumme käsikkäin. Me voimme silloin vanhoina ja ryppyisinä huokaista, että me selvisimme. Toteutuukohan tämä haave vai onko se vähän kuin haave lottovoitosta. Mahdollista, mutta ei osu kohdalle kuitenkaan. Siihen kuitenkin pyritään.

Näihin aatoksiin...

Nauti uusia perunoita ja voita, mansikoita ja makkaroita. Tee saunaan tuore vasta, varpaat veteen kasta. Hakkaa liiteriin halkoja, oio nurmikolla jalkoja. Ihastele poutapilviä, siristele auringossa silmiä. Haista kesän tuoksut, unohda turhat juoksut. Muista paljon lekotella, laiturilla elämää hekotella. Mieti kivoja juttuja, tapaa ystäviä ja tuttuja. Älä murehdi ötököitä, vietä rauhallisia kesäöitä. Rattoisaa      keskikesän juhlaa!