Ihan kamalasti tapahtunut pienen pieniä epäonnenkantamoisia, jotka ovat jättäneet autoja tielle, aiheuttaneet turhia kustannuksia ja sitä myötä kiristänyt vyötä niin vartalolla, kun päässäkin. Jotenkin vaan menneet vaikeudet olivat aikanaan niin suuria, että ihan pienistä tai suuremmistakaan ei tule hätkähdettyä. Nyt vaan eletään taas vähemmällä. Sitä vaan helposti alkaa jatkuvien vastoinkäymisten vaikka pienienkin sattuessa sortua ajattelemaan, että tästä se alamäki alkaa. Oikein tunnen, kuinka vauhti kiihtyy. En uskalla jarruttaa vaan annan mennä. Onhan nyt syksy. Voin piiloutua peiton alle ja tulla sieltä jälleen sitten, kun kaikki on kunnossa, voinhan. Harmi, että todellisuus ei mene noin. On ne lapset, jotka vaativat huomiota, vaikka koko maailmani sortuisi ympäriltä. On se mies, jota tukea, kun häntä heikottaa. Minä taas syön kun tarvitsen lohtua. Syöminen on muuten oiva keino myös maksaa univelkaa.

Onneksi minä tiedän, että tulee se päivä taas, kun tunnelin päässä näkyy valoa. Joskus siihen vaan menee kauemmin ja joskus vähän vähemmän kauemmin. Voisipa onni kantaa niin, että voisin taas huokaista. Viimeksi kun huokaisin, että näin on hyvä.  Samassa soi puhelin ja sain luurin täydeltä huonoja uutisia. Sitä kai kutsutaan minun karmaksi. Ensi kerralla lupaan olla vastaamatta. Piiloudun sinne peiton alle, jotta se hyvä hetki kestäisi sen hetken. Toisaalta taas en halua missata enää minuuttiakaan tästä elämästä. Meillä oli viikonloppuna vauva kylässä ja minä muistin millaista se oli, kun oli vauva. Miten eristyksissä olin täällä kaukana kaikesta, miten väsynyt sitä oli yövalvomisten jälkeen ja miten sitä silloin ajatteli ettei asiat helpotu. Meillä ei ollut koskaan ketään, joka olisi päästänyt edes sekunniksi meidät irti siitä vauva arjesta. Toki sitä nauttikin monesta hetkestä. Miten ihanaa oli, kun lapsi oppi uutta. Yön hiljaiset tunnit, kun painoit pienen posken poskeasi vasten ja nenään tunkeutui ihana vauvan tuoksu. Nyt  ne ajat on jo taaksejäänyttä elämää. Nyt minulla on niin isot lapset. Esikko viihtyy kavereiden luona, harrastuksissa, kilpamatkoilla niin, että välillä jopa kaipaan häntä niin kovin, että sattuu. Nuorempi on jo iso, vaikka onkin äidin vauva vielä. Hieman vallaton ja levoton sielu, joka menee kuin pikakiitäjä. Hän ei onneksi vielä poistu kotoa ilman äitiä, mutta en halua hukata hetkeäkään lasten ajasta, en halua hukata hetkeään ajasta jolloin minä olen vielä minä, vanheneva nuori. Haluaisin taas hakea elämääni hieman uutta kurssia, mutta tahdonvoima puuttuu ja pala onnea, jota uudelle kurssille päästäkseen tarvitsee. Mitä elämä tuo tulessaan on mielenkiintoinen mysteeri. Huomista ei malta odottaa, eilistä kaiholla muistelee, mutta sitä ei kaipaa. Niin sen elämän täytyy mennä.