Niin on aikaa vierähtänyt viime kirjoituksen. Nyt se on täällä. Ensin lähdimme hakemaan oikeutta. Asia, jonka piti olla selvä, koitui tappioksemme. Aiheuttaen pahan taloudellisen takaiskun tai pari. Siitä emme selvinneet. Seurauksena konkurssi. Jokaikisen pelkäämä hiljaa hiipivä  konkurssi. Tuo sana johon sisältyy häpeää, menetettyjä ihmissuhteita ja kaikkea siltä väliltä. Konkurssin seuraukset eivät vielä ole selvillä. Me vaan ajaudumme päivästä toiseen jossain mollivoittoisen virran vietävissä ja odotamme. Emme vaan tiedä mitä? Jotta elämä ei olisi niin helppoa suremme tässä samalla lähiomaista, joka traagisesti kuoli aikanaan. Ja samaan aikaan rukoilemme ihmettä toisen lähiihmisen taistellessa syöpää vastaan. Paljonko voi ihminen menettää ennen kuin järki hälvenee?

On meillä onneakin, me toisemme. Kaiken surun keskellä me olemme edelleen yhtä. Toki huoli siitä, miten tämä kaikki vaikuttaa lapsiin on olemassa, mutta me ehkä olemme päättäneet selviytyä. Ehkä siksi, sillä toisella hetkellä päätämme niin ja jo toisella hetkellä olemme epätoivon virrassa. Huoli toisesta on koko ajan läsnä, vaikka omatkin jalat notkuvat. Lisää onnea, kaikesta velkataakasta huolimatta meillä on töitä. Me olemme onnekkaita, sillä nykyään sekään ei ole itsestään selvyys.

Elämä on hassu juttu. Se koettelee välillä niin, että ei ole uskoa, eikä toivoa. Jäljellä on sääliin sekoittunut rakkauden tunne. Kumpa näkisin jälleen toivon. Sen on pakko odottaa minua jossain. On pakko olla vielä uskoa, jotta jaksaa jatkaa arkea. Ei voi vaipua, vaan minua tarvitaan niin monessa. Välillä pääni sisällä joku ääni yrittää kysyä, entä minä? Yritän vastata, että aikani tulee vielä, vaikka itsekkin sitä epäilen. Miksi kaiken surun keskellä maailma jatkaa kulkuaan ja ihmiset ovat iloisia? Toisaalta olen onnellinen toisten onnesta. Epätoivo on surkea ystävä.

Lopulta minä tiedän, että elämä helpottaa. En vaan jaksaisi odottaa. Oi miksi, sinä postipoika et voi koskaan tuoda laatikkoomme toivottomuuden sijaan jotain toivoa. Miksi me emme voi saada välillä jotain hyviäkin uutisia. Usko siihen, että luoja antaa, minkä jaksaa kantaa horjuu. Tiedän sisälläni niin se vaan on. Tiedän, että elämällä on merkitys, mutta voiko se todella näin hukkua?

Olisin valmis uhraamaan mitä tahansa, että muiden elämä helpottaa, mutta eihän minulta kysytä. Minä toivon huolettomampaa huomista kaikesta huolimatta. Onhan se tulossa, aivan nurkan takana?