Kun joku lähi ihminen kuolee yksi vallan halvaantuu. Lasittunein silmin hän mennä taapertaa eteenpäin pohtien miksi muu maailma jatkaa kulkuaan. Hän ihmettelee eikö he tiedä että on aika surra. On niitä, jotka surun voimalla hoitaa asioita hurrikaanin lailla. He eivät uskalla pysähtyä, etteivät he romahda. On niitä jotka ovat kuin haaleassa vedessä. He eivät ymmärrä mitä tapahtui ja suru tulee fyysisenä pahoinvointina. On niitä jotka romahtavat heti, he itkevät lohduttomasti ja etsivät vastausta kysymykseen miksi. Ja on niitä jotka ajattelevat kuoleman olevan uusi alku. He vaalivat vainajan muistoa, muistelevat etenkin hyvässä. Yksi ihmisryhmä surijoissa, jota en ymmärrä alkuunkaan ovat niitä, jotka uutisen kuultuaan kysyvät, että mitä minä hyödyn tästä? Perunkirjoituksia järjestetään jo ennen kuolemaa, mutta viimeistään kuoleman jälkeisenä päivänä. Pohditaan paljonko on omaisuutta ja mitä minä saan? Se vene on niin paljon tärkeämpi, kuin vainajan eletty elämä. Unohdetaan, että se vainaja on tehnyt työtä ansaitakseen sen kaiken. Edes kuoleman jälkeen se omaisuus ei kuulu kenellekkään, vaan on sen vainajan. Jottei omaisuus mene hukkaan jaetaan se omaisten kesken. Ei kukaan ole ansainnut sitä itselleen paitsi se vainaja. Tapasin tälläisen ihmisen hautajaisissa viikonloppuna ja pohdin onko varojen ja velkojen laskeminen tai testamentin sisällön miettiminen hänen tapansa surra? Vai onko tuo ihminen todella noin pinnallinen. Onko yhteiskuntamme muuttunut niin, että kaikki mitataan rahassa? Onko se ihminen, joka kuoli pohtinut laatimansa testamentin sisältöä yksilötasolla? Miettiikö hän todella kuolemaansa ja kuoleman jälkeistä elämää testamenttiaan laatiessa. Entä tämä ihminen, joka kokee oikeudekseen hyötyä jonkun kuolemasta, entä jos kuollut olisikin varaton olisiko hän silloin arvoton? Arvoton eletystä elämästä ja jaettusta elämän historiasta huolimatta.

Jos jonakin päivänä minusta aika jättäisi en hetkeäkään haluaisi omaisteni miettivän olemattomia rahavarojani ja vaan juuri sitä elettyä elämää, uutta alkua, joka on heille ainakin uutta. Elämää ilman minua. En haluaisi ihmisten surevan vaan tukevan toinen toisiaan. Olen vielä nuori ja jos karma ei puutu peliin, aikaa on  paljon vielä jäljellä. Silti hautajaiset herättää pakostikkin ajatuksia, miten en haluaisi kuolla ja miten en haluaisi ihmisten ragoivan kuolemaani. Sitä alkaa pohtia omaa arvoaan siinä oman surun keskellä ihan vain ohi mennen. En minä osaa määrätä tai sanoa, miten täytyy surra. Osaan vaan ihmetellä ja toivoa, ettei kukaan suhtautuisi minun elämääni kovin pinnallisesti. Haluan uskoa, että arvoni mitataan eletyn elämän mukaan, ei rahassa. En tarvitsisi sitä liikkeen kalleinta arkkua vaan ne ihmiset, jotka minua rakastavat. En halua toivottomuutta vain toivoa.

Nyt on jätetty yhdet jäähyväiset. Yksi elämä, joka oli täynnä rakkautta ja välittämistä. Yksi merkityksellinen elämä on päättynyt. Minä kunnioitan hänen muistoaan. Mutta samalla pohdin, että huomenna alkaa arki. Pitäisi jaksaa olla hurrikaani ja yrittää hoitaa asioita, tehdä työtä ja olla iloinen. Rehellisesti väsyttää, tulevaisuus huolettaa, mutta minä selviän, jotta perheenikin selviää. Minä pidän lähellä ne joista välitän ja työnnän etäämmälle ne, jotka tuomitsee. Elämä jatkuu. Huomenna on uusi mahdollisuus.