On hieman haastavaa tässä kaikessa uudistuksessa kasvattaa ja elättää perhettä. Konkurssin myötä pyrimme aloittelemaan uutta arkea. Entinen yrittäjä yrittää sopeutua uuteen työhön. Edelleen päivittäin tipahtelee jotain vanhasta huolehdittavaa ja siinä sivussa olisi tämä kokonaisuus. Lapset ja meidän perhe. Välillä se tuntuu mahdottomalta yhtälöltä. Kaikki on uutta.

Vanhemmuuden myötä lasten kasvaessa kasvetaan myös me vanhemmat. Vanhemmat etsii lapsilleen sopivia rajoja, pyrkivät suojelemaan lapsiaan ns. aikuisten ongelmilta, pyrkivät tukemaan lapsen sen hetkistä kehitystä mahdollisimman hyvin. Jokainen päivä lasten kanssa on erilainen, uuden oppimista ja rajojen uusimista. Kaikessa tässä konkurssi hässäkässä olemme pyrkineet säilyttämään arkemme lasten osalta mahdollisimman normaalina. Kuitenkin huomaan, että esikoiseni, niin viisas ja järkevä, kokeilee rajojaan nyt enemmän kuin koskaan. Hän on nyt sen verran vanha, että pelkään hänen lopulta tekevän jotain joka kaduttaa häntä hänen lopunikänsä. Nyt jos koskaan tulisi hänen valita tiensä. Me puhumme ja asetamme rajoja, joita hän yhteisistä sopimuksista huolimatta ylittää toistuvasti. En ymmärrä miksi. Taatusti kehityksellistä, mutta uskon tilanteemme osaltaan myötävaikuttavan tilanteeseen. Hän asettaa meidät tilanteeseen, jossa tekisi mieli heittää itse kädet pystyyn. Antaa hänen tehdä virheensä ja toivoa hänen oppivan niistä. Kuitenkin hän on meille rakas ja me jaksamme yrittää ohjata suuntaan, mikä minimoisi vahingot. Hän opettaa nyt jos koskaan meille kärsivällisyyttä, ymmärrystä, vaatii päivittäistä anteeksiantoa sekä haastaa tilannetajuamme. Hän on valmis valehtelemaan suojellakseen meitä vanhempia ja itseään meidän vanhempien tuomitsevilta ajatuksilta. Päivittäin huomaan vanhempana tehneeni virheitä. Huomaan löysääväni rajoja liikaa, antaneeni hänelle liikaa vapauksia tai itsenäisyyttä tehdä omia päätöksiä tai vaihtoehtoisesti syyllistyn asettamaan liian tiukkoja rajoja. Kultaisen keskitien löytäminen kasvatustyössä tuntuu olevan ihan mahdotonta. Tässäkin huomaan alistuvani yksinäisyyteen. Haluaisin antaa miehelleni tilaa sopeutua uuteen elämään niin huomaan kantavani itse jälleen kaiken taakan. Olisi tärkeää, että pystyisimme yhdessä keskustelemaan lasten kasvatuksesta ja rajojen asettamisesta, arjesta.

Minä luulen, että me tehdään nyt kasa virheitä niin perheemme kuin yrityksemme ja elämämme suhteen. Jokainen töyssy sattuu entistä enemmän etenkin kuin ei enää väsymykseltä huomaa väistellä niitä ennalta. Kuitenkin toivon elämän olevan sen verran armollinen, että pystyttäisiin välttämään ne suurimmat töyssyt, jotka ohjaavat meidät lopullisesti harhapoluille yksilöinä tai perheenä.  Nämä viime vuodet ovat kasvattaneet meitä ihmisinä, vahvistaneet meitä, horjuttaneet perustuksia jolla seisomme. Jos tästä kaikesta jaksaisimme selviytyä niin olisimme jälleen hieman vahvempia vastaanottamaan myrskytuulet,  joita tähän elinikään mahtunee vielä paljon.