Pohdin todella auttaessani miestä konkurssi asioihin liittyvien asioiden hoidossa, että onko olemassa yrityksille omaa hautaustoimistoa. Silloin kuin yritystä perustaa on olemassa jonkinmoisia yrityshautomoja. On tahoja, josta saa apua ja neuvontaa. Kun yritys lakkautetaan, ajetaan konkurssiin tms. ei auttavaa tahoa tahdo löytyä. Talousneuvontaa tai muutakaan neuvoa ei tarjoa kirjanpitäjä, ei asiaa ajavat yrityksetkään. Jokapäivä sitä törmää yllättäviin asioihin. Turhiin maksuihin, mitä et ymmärtänyt keskeyttää. Asioihin, mitkä olisi voinut hoitaa rahaa säästäen tai tienaten. Ei ole ilmeisesti olemassa mitään käsikirjoitusta, miten yritys lakkautetaan. Kun yrittää jälkikäteen asioita selvitellä se vaatii tupla määrän työtä, sekä papereita etsittyjä ja kadoksissa olevia. Soittaessa eri palveluihin huomaa koko ajan kysyttävän miksi teitte näin, miksi ette kysynyt? No jaahas. Vastaus on kai selkeä oikean laman myötä astui myös fyysinen ja psyykkinen lama, joka esti löytämästä ne oikeat tahot keneltä kysyä. Tänään minulle esitettiin kysymys, miksi itse hoidat näitä asioita. Yleensä konkurssiin menon jälkeen hanskat vaan yrittäjiltä tippuu. No pakkohan ne velvoitteet on hoitaa konkurssista huolimatta vastasin. Niin ei kuulemma toimita. On pakko sanoa, etten tiedä miten sitten yleensä toimitaan. Tässä olisikin jollekkin hyvä yritysidea. Yritysten hautaustoimisto. Kaikki neuvot ja vinkit vaikeuksiin joutuville yrityksille tarvittaessa konkreettinen apu ja papereiden täyttö puolesta. Olisi taatusti töitä etenkin näin lama aikana. Miten minä haluan sitten toimia? Minä haluan toimia ja haluan miehenikin toimivan tasan niin, että saatamme yrityksemme asiat mahdollisimman valmiiseen monttuun ja heitämme mullat päälle. Ihan vaan, että voimme sanoa aloittavamme uuden elämän mahdollisimman puhtaalta pöydältä. Osa tahroista on taatusti pinttynyt pöydän kanteen loppullisesti, mutta ne tarhat jotka saamme pois keventää taakkaa huomattavasti.

Henkisesti olen totaalisessa lamassa. Minulla on oma työni, jota yritän tehdä. Ajatukset vaan harhailee tähän konkurssiiin kerta toisensa jälkeen koko ajan. Siitä, miten me selviydymme. Mitä maksaa ja millä rahalla. Elämme nyt minuutti, max päivä kerrallaan. Tai ainakin minä teen niin. Mieheni katse tuntuu karkaavan kirkkaasti kohti tulevaisuutta. Ja niin sen pitäisi olla minullakin. Minä en vaan osaa päästää irti. Ehkä se johtuu siitä, että tilanne on ollut niin pitkään huono. Ehkä se päivä tulee, kun tosiaan totean että selviydyin. Olin yksi niistä onnekkaista, jotka pääsivät irti yrittämisestä, josta nykyaikana on tehty niin hankalaa ja josta niin paljon kirjoitetaan. Toisaalta pelkään, että pian istun jossain puhumassa henkisistä patoutumista ja rajoitteista, mitä yrittäminen jätti jälkeensä. Pelkään kaatuvani taakan alle. Onneksi minulla on hitunen tänään uskoa. Sillä nyt näyttäisi asia, joka olisi pitänyt osata hoitaa toisin kääntyisikin meidän eduksi. Ihan on kyse hiekan jyvästä rantahietikolla, mutta parempi pieni muru uskoa, kun ei uskoa ollenkaan. On niitäkin päiviä matkalle sattunut.

Ihan kohta... nurkan takana on normaali arki. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, miltä se maistuu, kuinka se näyttäytyy ja minun luonteella Saanko sen Heti? Hyvää kannattaa odottaa minä hoen itselleni.