Joskus arjen kiireessä sitä unohtaa, että arki on arkea lapsille myös. Eilen tulin töistä kotiin niin kuopus juoksi minua vastaan. Näki jo lähestymistavasta että nyt on elämääkin tärkeämmästä asiasta kyse. Työn jälkeen sitä toivoisi sen minuutin tai sekunnin aikaa huokaista, mutta päivä irti omista lapsista on ahtanut lapset täyteen asiaa. Siinä ei ole aikaa juuri huokaista. Kiireellä täytyy kuunnella kaikki maailman asiat, ratkoa kaikki maailman ongelmat, syöttää jälkikasvu ja jakaa heitä harrastuksiin. Epäonnista on se, että molemmat lapset harrastavat eri paikkakunnilla, joten jakautumista riittäisi useammalle aikuiselle. Tänä perjantaina kuopuksen elämääkin tärkeämpi asia oli oikeasti tärkeä. Hän halasi minua pitkään ja sanoi: ”Äiti, olen koko viikon ollut iso, minulla on ollut kamala ikävä sinua, voisinko tulla syliisi ja olla vaan pieni”. Tottakai, vastasin. Takaraivolla jo nakutti esikon pian alkavat treenit, mutta tunnepuoli asetti tämän kuopuksen äidin kaipuun prioriteettilistan kärkeen. Siinä me istuttiin sylikkäin kuopuksen kanssa aivan hiljaa, hänen nyyhkyttäessä. Hetken sylittelyn jälkeen hän tuumasi ”Äiti, minä rakastan sinua” ja hän palasi omiin askareisiin. Tuon tapauksen jälkeen muistan koko ajan ohimennen sipaista häntä, halata häntä tai kannustaa häntä. Miten helposti sitä unohtaa, että myös lapset väsyvät. Ei ole helppoa aamuisin herätä kouluun, olla aina reipas ja niin iso. Ei ole helppoa selviytyä koulusta ja mielekkäistäkään harrastuksista. Ja varmaan lapsen mieleen jää se sama kiireen tuntu joka painaa minuakin äitinä. Tuo hetki on kuvan kaunis muisto, joka tuskin koskaan hälvenee. Hetki jolloin minun kuopukseni jo niin iso lapsi muistuttikin minua siitä, että koko ei kerro kuinka pieni se lapsi on sisimmiltään. Hetki, joka muistutti minua miten tärkeä velvollisuus minulla äitinä on oikeasti pysähtyä välillä olemaan aidosti läsnä.

Perjantai oli tilipäivä kuten niin monelle muullekkin suomalaiselle. Siitä puhutaan ja sitä hehkutetaan työpaikan kahvipöydässä, siitä saa virtaa niinä kahtena perjantaina kuukaudessa. Minulle se ei ole niin tärkeää tai mieltä ylentävää. Silloin kuin tili tulee, minun ei tarvitse enää pohtia mihin minä rahat käytän. Laskuja ja taas laskuja. Niitä on enemmän kuin se mikä tulee. Hieman myös närästää tilinauhassa oleva verolahjoitus yhteiskunnallemme, joka kasvaa vuosi vuodelta suuremmaksi. Ymmärrän toki ettei yhteiskunta verotta pyöri, mutta joskus se ärsyttää silti. Konkurssin myötä ja vähän aiemminkin tilipäivät alkoivat edustaa minulle sitä riittämättömyyttä joka on verrannollinen laskupinoon, joka ei vain lopu koskaan. Toisaalta aina, kun saan jonkun laskun maksettua minä riemuitsen siitä. Ajattelen olevani laskun verran rikkaampi. Näin saan luotua itselleni edes hieman myönteisemmän kokemuksen työstä maksettavasta palkkiosta. Vaikka laskupino onkin vastenmielinen, niin onhan ne laskut silti maksettava. Eilen eikä tänään ollut kuitenkaan se päivä. Kävi nimittäin niin että sain pankin tunnukset lukittua syöttämällä väärän pankin tunnuksia oman pankkini sivuille. Liekkö kiire tai väsymys vai niiden yhdistelmä sotki ajatukseni hetkellisesti. Yritin monta kertaa tajuamatta missä vika. Nyt siis rahat ovat tallessa ainakin maanantaihin. Onni se on pienikin onni. Maanantai ja riittämättömyys ovat paljon parempi yhdistelmä, kuin viikonloppu ja riittämättömyys.

"En pyydä voimaa
koko matkalle.
Pyydän vain tukea siihen,
että pysyisin pystyssä...
seuraavan askeleen.

En pyydä valoa
taivaan täydeltä.
Pyydän vain nähdä valon kajon,
joka näyttää suuntaa pimeässä."

~Hanna Ekola~