Ajellessani tänään kotia kohden töistä pulpahti mieleeni kummallinen ajatus. Taisin kuiskata sen puoliääneen. ”Voi elämä, jälleen yksi viikko vähemmän”. En todella tiedä mikä oli ajatuksen viesti? Mistä se tuli? Vähemmän viikkoja mihin? Kesälomaan, konkurssin päättymiseen vai yleensä elämää on viikko vähemmän. Toki kaikkea tuota mutta mitä oikeasti ajattelin. Takana jälleen kiireinen viikko. Mies on tehnyt paljon töitä ja näin ollen minulle on jäänyt lasten harrastukset. Kuitenkaan elämä ei ole ravistellut vaan olemme tehneet työtä taloudemme pelastamiseksi, kiire on kaikilla nykyään arkipäivään, ei mitään uutta eikä ihmeellistä. Ei onnen kantamoisia mutta ei epäonneakaan. Silti alitajuntani kertoo, että nyt on viikko vähemmän johonkin vai kaikkeen. Sekavaa, mutta kuten huomata saattaa että elämä ja ajatukset vain on. Ehkä tämä tyhjän odottaminen vaan on kestänyt jo niin kauan, että ajatukset haluavat paeta pois, vaikka olen varma että pääni voisi vallan arvostaa tätäkin hetkeä. Ehkä vuosien taakka jätti jälkensä ja siitä luopuminen tai siitä toipuminen vaan kestää aikansa.

Jotenkin sitä odottaa aina hetkeä jolloin pysähtyä ja henkäistä. Yritän parhaani oikeasti välillä ihan vaan hengittää. Tässä arjessa ja näissä kiireissä se ajoittain unohtuu. Ruokailu pöydän ääressä on toinen helposti unohtuva asia. Apua, olen syönyt lämpimän ruuan 5 päivää sitten. Joten tervetuloa viikonloppu. Tiedossa lämmintä ruokaa meille vanhemmillekkin ja happea. Tosin joukkoon mahtuu myös harrastuksia, mutta ne hoitukoon siinä ohessa.

Saimme uutisia menneen viikon aikana ystävältämme joka on toipunut syöpäleikkauksesta tai niin kirurgi oli kertonut. Valitettavasti vaan hieman takapakkia toipumiseen tuli syöpälääkäriltä. Kuitenkin yhden kallisarvoisen hetken lääkäreiden välissä hän sai olla terve. Se hetki tuo hänelle taatusti voimaa ja olisin niin suonut hänelle niitä päiviä niin paljon enemmän. Uskon kuitenkin vahvasti, että hän selviää ja jonakin päivänä hän saa elää tavallista ihmistä arvokkaampaa elämää. Ilman syöpähoitoja. Sairaus, joka väistämättä tuo esiin elämän rajallisuuden on varmasti kamala taakka kantaa. Se ei jätä hetkeksi rauhaan ja hoidot ovat raskaita kestäen puoli ikuisuutta. Siinä on taakkaa mitä ei toivo kenellekään.

Lopuksi melko osuva artikkeli yrittämisestä… http://www.tilisanomat.fi/node/2253
 

”Mikään ei mene ikinä pois, ennekuin se on opettanut meille sen, mitä meidän täytyy tietää.” Pema Chodron