Meidän aikuisten tulisi toimia ikään kuin esimerkkinä meidän jälkikasvulle. Meidän tulisi opettaa heille hitusen itsekkyyttä, hieman enemmän empaattisuutta, antaa heille uskoa, toivoa ja rakkautta, jotta he oppivat uskomaan, luottamaan ja rakastamaan. Meidän tehtävä on suojella heitä, mutta samalla opettaa etteivät he ole yksin tässä maailmassa. Täytyy välittää ja auttaa myös muita. Kasvatustyö on taatusti työ, jonka vaikutukset ovat elämänmittaiset jossa me kaikki teemme virheitä. Minulle on suotu empaattisuutta jopa liikaa. Onneksi jälkikasvuni on empaattinen järkevällä tavalla. Hän osaa myös olla itsekäs toisin kuin minä. Tänään hän törmäsi toisenlaiseen aikuiseen ja erilaiseen näkökantaan.

Lapseni siis on sivussa harrastustoiminnassa tapahtuneen tapaturman vuoksi harrastustoiminnasta. Tässä lajissa, jota hän harrastaa vammautumisen riski on suuri. Joka kerta kun joku loukkaantuu se vaan on kamala sääli. Lapsen kipu sattuu kaikkiin läsnäolijoihin. No nyt oli siis minun lapseni vuoro loukkaantua menneellä viikolla. Eräs aikuinen koki asiakseen kertoa lapselleni, että hän ei ole pahoillaan tapaturman vuoksi, koska nyt hänen lapsellaan on toisenlaiset mahdollisuudet tulla esiin harrastuksessa, kun minun lapseni on ”tauolla”. Itselleni ei koskaan tulisi mieleenkään sanoa ääneen mitään tuollaista, ei lapselle eikä toiselle aikuiselle. Vaan vilpittömästi toivon jokaisen harrastelijan paranevan mahdollisimman nopeasti vammoistaan. Ei ole tervettä edetä harrastustoiminnassa toisen epäonnen kautta. Ja sitä paitsi minun lapseni on kyllä ihan itse ansainnut paikkansa niin nyt kuin tervehtymisen jälkeen omassa harrastuksessaan. On sääli, jos jonkun muun täytyy hyödyntää toisen epäonnea. Eikö tämä aikuinen joka iloitsee lapseni tapaturmasta anna karmalle tilaisuuden kostaa? ja sitä paitsi kilpaurheilu on kilpaurheilua, ei tämä aika taannuta lastani juuri nykyistä alemmalle tasolle? Ja eikö tämä aikuinen ymmärrä antavansa omalle lapselleen väärän kuvan elämästä? Hänen lapsi ei elä elämää yksin. Ei kai niin voi pyrkiä elämässä eteenpäin, että voi loppuelämää hyötyä toisten epäonnesta. Tavoitteet kai saavuttaa vaan työtä tekemällä. Eikö se olisi parempi malli lapselle, kun vaan odottaa että muut rakentavat tien valmiiksi. Täytyy sanoa, että hieman loukkaannuin tästä kommentista, sillä hänen lapsensa ei ole uhka minun lapselleni. Jokainen lapsi harrastaa omalla realistisella tasollaan. Ei ne jotka ovat lastani parempia ole lapselleni uhka, vaan heidän taitonsa on lapselleni tavoite. Jos joku paremmista loukkaantuu se on harmi, ei mahdollisuus. Harrastus on lasten, ei meidän aikuisten. Ja eikö tosiaan pitäisi vaan välttää tapaturmia ennemmin kuin iloita ja odottaa niitä. Pahoittelen kai sitäkin miten kylmä tämä maailma on ja miten kylmä tästä tulee, kun on vanhempia jotka opettavat omille lapsilleen entistä itsekkäämpiä ja kylmempiä arvoja. Tämä aikuinen olisi voinut riemuita omassa päässään ja todeta ääneen olevansa pahoillaan tai olla vaikka hiljaa ja rohkaista nämä vuodet omaa lastaan yrittämään enemmän harrastuksen eteen.

Miltä tuntuu lapsesta, joka tapaturman seurauksena tuntee olonsa vajaaksi, tuntee kipua ja nyt hän vielä kuulee ettei ole kovin tervetullut erään tietyn ihmisen puolesta takaisin, kun toipuminen sen mahdollistaa. Jokaisen meistä tulisi ajatella kuinka kasvatustyömme tulee näkymään tulevaisuudessa jälkikasvussamme. Rakastan tarinoita joita lehdet julkaisee ”Nuori auttoi kehitysvammaista tyttöä, Lenkkeilijä pelastui saatuaan sydänkohtauksen ulkopuolisen avun seurauksena”. Onko minun lapseni se, joka kävelee hätää kärsivän ohi vai pysähtyykö hän auttamaan, mitä hän siinä tilanteessa ajattelee ja tuntee? Jos lapseni ystävä loukkaantuisi niin toivon sydämestäni, että edes hetken lapseni kokisi myötätuntoa loukkaantunutta kohtaan ennemmin kuin pohtisi asian hyötyjä.

Minun lapseni ei juuri kommenttia enempää pohtinut, eikä anna sen vaikuttaa elämään. Itse vaan tosiaan jäin pohtimaan millaisia lapsia sellaisia vanhempia ainakin useimmiten. Arvoja on vaikea opettaa ja oppia. Ne oppii vaan elämällä ja hyvien esimerkkien kautta. Vaikka lapseni ei kommentista juuri välittänyt lupaan että kunhan tässä palailemme takaisin harrastustoimintaan niin, pahoittelen ko. aikuiselle viestistä jonka hän välitti minun lapselle, kuin hänen omalleen lapselleen myös.  Sitä ennen vietämme monta hauskaa kuntouttavaa hetkeä ihan vaan perheen kesken.

Viime kädessä ei ole kysymys siitä mitä teet lastesi hyväksi, vaan siitä mitä olet opettanut heitä tekemään oman itsensä hyväksi. — Kolumnisti Ann Landers