Syksy alkaa hiljalleen valmistaa luontoa talven varalle. Keväällä kukkinneet hedelmäpuut kantavat parhaillaan vaivalla kasvattamiaan hedelmiä. Aina silloin tällöin arjen kiireessä pieni erä kerrallaan hedelmät ovat päätyneet pataan porisemaan ja hilloksi. Hilloja riittää omiksi tarpeiksi ja paljon on annettu myös tuttaville ja paljon on vielä puissa annettavaa.

Syksyn kiireet ovat ihan omaa luokkaansa. Silloin harrastuksia on niin paljon. Nyt kuitenkin kävi niin, että kiireet tavallaan helpottuu kuin toinen perheemme harrastelija määrättiin pienen kömmähdyksen takia joksikin aikaan liikuntakieltoon.  Liikuntakieltoja meillä on ollut ennenkin pikku flunssien ja muiden myötä, mutta nyt puhutaan jo yli kuukauden liikuntakiellosta.  Me tosiaan olemme olleet onnellisia. Niin paljon on olemassa ahkeria harrastelijoita joiden vammojen määrä on suhteutettu harrastusmäärään. On vakavampia ja lievempiä vammoja sekä on hyvin pitkiä toipumisaikoja. Ja monta kertaa jo uusi onnettomuus on ollut nurkan takana kun harrastelija on edellisestä selvinnyt. Siksi ihmisten harmittelut ja osanotot tämän vamman takia on tällä kertaa ihan turhia. Meidän harrastelija paranee, ei vaikuta harrastamisen laatuun pitkällä tähtäimellä lainkaan ja harrastus vuosiin suhteuttettuna vamma on ensimmäinen. Joten olen onnellinen. Pieni tauko syö varmasti pienen harrastelijan hermoja, mutta kärsivällisyys on hyve, jota voi harjoittaa vaikka parantumista odotellessa.

Tämä toisen lapsen harrastustauko tuo omia haasteita myös koko perheelle, ehkä me jäljelle jääneen harrastelijan harrastusten ohessa keksimme, mitä se vapaa-aika on ja mielenkiinnolla lähdemme koko perhe tätä haastetta vastaanottamaan. Saattaa olla, että ensi viikolla me emme tule sotkuiseen kotiin aloittamaan viikonloppua, vaikka eihän sitä tietenkään tiedä.

Negativiisuus on asia joka on ollut elämääni hyvin pitkään. Kai ihan syntymästä saakka. Nyt teen työtä erittäin negatiivisen ihmisen kanssa. Hän löytää aurinkoisesta päivästäkin sen nurjan puolen odottamalla kaatosadetta ja myrskyä. Lopulta hän toteaa, että ”minähän sanoin” jos taivaalta tippuu yksi pisarakin. Koitahan siinä olla aamukahvin jälkeen itse vielä positiivinen. Viime viikolla asiat tuntuivat olevan entistä nurjemmin. Puhuimme mistä tahansa työhön liittyvästä vastaukset tuntui olevan luokkaa ihan sama, voidaanhan me kokeilla MUTTA ei se onnistu kuitenkaan, mitä yrittämään kun ei se onnistu kuitenkaan. Monta kertaa töissä tullessa oli itselläkin hieman lannistunut tunnelma ja pohdin, että olen itsekkin ollut todella raskas ihminen. Taipuvainen ajattelemaan, että tässä ollaan eikä edetä. Tässähän tämä elämä on meitä eteenpäin johdattanut omalla persoonallisella tavallaan negatiivisuudestani huolimatta. Monta asiaa on ollut matkalla mistä olen unohtanut nauttia harmitellessani? Monen onnen ja ihmeen ohi olenkaan kävellyt ajatellessani ettei se koskaan osu kohdalle? Joskus täytyy törmätä omaan kuvaansa nähdäkseen muutoksen tarpeen itsestään. Kotiin töistä ajatellessa pahoittelen itselleni kaikkien niiden ihmisten puolesta joita itse olen kenties lannistanut omalla negatiivisuudellani.

Tämä positiivisuus teksti ei tarkoita, etteikö ihminen voisi olla joskus maansa myynyt. Ihan varmasti minäkin myyn maani elämän aikana vielä monta kertaa. Ja olen negatiivinen jatkossakin, mutta yritän entistä kovemmin rohkaista muita, muistaa antaa hyvää palautetta, kehua ja olla rakentava, olla aidosti ilahtunut työn tuloksista kotona tai töissä, kannustaa itseä ja muita esim. lapsia ja olla myötämielinen. Jos edes joskus yritän olla hieman positiivisempi niin ehkä ne minun negatiivisuudet ovat sitten helpommin unohdettavissa. En tiedä toimiiko? Ainakin huomaan itselläni olevan kevyempi takki ja saattaampa huomata jossain sen elämän merkityksellisyyden. Konkurssin myötä hukkasin sen niin pitkäksi aikaa…