Arki vie niin mukanaan. Vaikka aamuisin pylly tahtoo nousta ja pää laskea vasten tarkoitusta, niin päivä alkaa aina. Jostain sitä aina repii voimaa nousta ja selviytyä. Talouden hallinta muistuttaa sitä näkyä, mikä oli keittiössä tänään töistä tullessa. Mikä siinä onkin, että arjen kiire näkyy kodin kunnossa. Kuka täällä ehtii sotkea kun kukaan ei ehdi olla kotona. Moni asia nytkähti jälleen viikolla eteenpäin. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa ulosotto virastossa. Yök. Toivottavasti kerta oli viimeinen. Lama ja yritys on purrut lompakkoon sellaisen reiän, ettei vaan voi käsittää miten kaikesta voi selvitä. Takapakit on odotettuja, mutta silti sekasorrosta huolimatta minä nautin välillä tästä normaalista elämästä kiireineen ja laskuineen. Huoli tulevaisuudesta on koko ajan. Toisaalta me olemme kuin ihmeen kaupalla jotenkin selvinneet. Elämä ei ole enää niin tuskaisaa kuin se oli yrityksen laman aikana. Jotenkin aamun ensimmäinen toive on selvitä iltaan. Ja mikä parasta aina vaan huomaan illan koittaneen.

Ihmisenä olen luonteeltani ihminen joka tarvitsee vakautta ja hyvinvointia, suunnitelmia ja niiden mukaan toimimista. Nyt matkalla kohti konkurssia minä olen oppinut arvostamaan tätä hetkeä. En enää odota tai suunnittele huomista vaan iloitsen siitä hetkestä, jota sillä hetkellä elän. Arvostan jokaista nukuttua tuntia ja niitä hetkiä jotka tuntuvat sillä hetkellä tarkoituksellisilta. Enää en yritä saada kuuta taivaalta. Minulle riittää se maapala, joka on jalkojeni alla. Toisaalta kaipaan elämääni uskoa huomiseen sitten joskus tulevaisuudessa. Siihen saakka nautin niistä maailman pienistä ihmeistä joita elämä heittää eteeni koko ajan. Jos tilanne olisi kuin ennen, en niitä arkisia ihmeitä edes huomaisi. Ne olisi osa ihan normaalia arkea. On toki hyvä puhua ihmeistä, kun posti on vielä laatikossa, mutta kyllähän onnellakin on varjonsa. Niin myös minun onnella.

Jonakin päivänä muistot menneistä kuukausista ja vuosista alkavat haihtua ja kasvaminen päättyy. Jonakin päivänä kaikki saa pisteen. Mitä jäljelle jää on asia, mitä pohdin harva se päivä. Siihen saakka nautin omasta epätäydellisestä elämästäni. Elämästä joka ennen tuntui painajaiselta, jota ei edes tarvinnut ajatella. Elämästä joka kuitenkin toi kaikessa painajaisuudessaan eteensä kasvun ihmiseksi jota nyt olen.  Minä aikuinen nainen kasvoin sittenkin lisää. Kasvu aiheutti kipua ja jätti jälkensä sekä pelkonsa tulevaisuuteni, mutta minä nousen. Tunnen sen.

Olemme aina mieheni kanssa pyrkineet suojaamaan lapsiamme kaikelta. Nyt tunnen että nuorimmainen voi pahoin. Hän on kuin elohopea lattialla. Hän on levoton sielu ja välillä itkuinen ja valmiina räjähtämään. Hän on jo niin vanha, että voimme keskustella asioista ja opetella tuntemaan ilman raivoa. Me keskustelemme ja kasvamme. Kaikki ne hetket kuin äiti ja isi sanoi hänelle ei nyt, ensin täytyy tehdä milloin mitäkin yritykseen liittyvää asiaa, hetket jolloin äiti ja isi oli/on väsyneitä näkyvät hänen herkässä luonteessaan. Me keskustelemme, että kaikesta pahasta olosta huolimatta olemme läsnä. Me opettelemme pysähtymään siihen hetkeen lapsemme kanssa kun hän sitä pyytää. Me opettelemme kuulemaan.  Yrityksen vaikeudet aiheuttivat sen, että omalta tuskaltamme, väsymykseltämme emme muistaneet iloita lapsistamme vaan suoriuduimme vanhemmuudesta. Nyt me yritämme kuroa aikaa umpeen ja iloita siitä kasvusta jota näinä kaikkina vuosina tapahtui. Siitäkin huolimatta, että edelleen suoriudumme. Emme enää suoriudu vuosia kerrallaan vaan päivä kerrallaan, joka on entistä kevyempi taakka. Vanhin lapseni on teini. Eli elämä on vaikeaa kaikesta huolimatta. Hauskaa katsoa vierestä teinidraamaa ja hänen teinimäistä tapaansa olla huomioimatta muita. Hän on niin Teini. Hänestäkin kasvaa vielä hitaasti mutta varmasti ihminen, joka ei muistuta aikapommia.

 

Tästä viikosta olen kiitollinen, hiljaa tuska helpottaa.
 

Ei ole väliä kuinka monta virhettä teet tai kuinka hitaasti edistyt- olet silti kaikkien niiden edellä, jotka eivät yritä.  –Anthony Robbins