Minä, Minä ja Minä. Minä en ole mitään. Olen vain aina ollut osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Olen se vahva, joka on aivan pienestä lapsesta pitäen kantanut muiden taakkaa. Olen asettanut muut edelleni tässä elämässäni aina. Olen kiitollinen siitä, että olen selviytynyt. Selviytyminen sanana kuvaa hyvin elämääni. Kiitos… On sana, mitä en ole saanut, mutta toisaalta en sitä ole kaivannutkaan. Ehkä ymmärrystä silloin kun itse olen ollut väsynyt, sitä minä joskus kaipaan. Jälleen viime aikoina olen jaksanut hieman vähemmän. Olen noussut vuoteesta, suoriutunut. Samalla kuitenkin koko ajan päässä on takonut, kuinka selviytyä huomiseen, kuinka auttaa sitä tai tätä. Arkea varjostaa ja päätä painaa rahahuolet sekä rahan riittämättömyys. Samalla koen riittämättömyyttä itsessäni.

Tänä viikonloppuna sain jakaa elämää sisarukseni perheen kanssa. Tuli otettua valkokuvia. Valokuvia syksyisessä luonnossa, hetkistä joita sain jakaa tärkeiden ihmisten kanssa. Kun katselin kuvia tietokoneen ruudun takaa, minä heräsin ajattelemaan miten toisenlaiselta elämä näyttää kuvina. Miten monta onnellista hetkeä elämässä olen saanut ikuistettua kameraan. Elämän kuvista löytyy lasten syntymät ja kasvut, sisarusteni kanssa jaetut hetket, häät ja niin paljon arkisia tilanteita. Kuvat eivät ole onnistuneet tallentamaan arjen raadollisuutta, riittämättömyyttä ja kohtuutonta taakkaa. Huomasin tuntevani kiitollisuutta, sillä kuvat muistuttivat minua jälleen siitä mitä minulla on, ei siitä mitä minulta puuttuu.

Olen siis kaikkinensa saanut viettää kiitollista elämää. Olen saanut jakaa ikimuistoisen ihania hetkiä rakkaimpieni kanssa. Joskus ei kyseessä ole ollut pelkkää riittämättömyyttä ja ikäviä asioita. Kuvissa olen vapaa kaikista mielen lukoista. Niissä usein on tallentuneina ilo ja onni. Olen iloinen, että ihmisenä välitän niin paljon, että joskus tunnen kipua muiden puolesta. Olen iloinen, että minä hukun oman taakan lisäksi muiden taakan alle. Tiedän, että jos minulla olisi voima ja valta käyttäisin sen muiden elämänlaadun parantamiseksi. Se on luonteeni ja siihen lapsuuteni minut valmisti. Lapsuus, jossa sain ottaa aikuisen suojelevan roolin heti ensi askeleita tapaillessani. Olen kiitollinen, mitä minun toisesta sisaruksestani on tullut, vaikka lähtökohtamme oli, mitä oli. Samalla tunnen surua, mihin toinen sisarukseni ajautui, mutta ymmärrän sen hyvin, ei pieni mieli loputonta taakkaa jaksa kantaa. Minun mieleni on jaksanut, vaikka itse tiedostan että aina ei jaksaisi. Tekisi mieleni joskus vain luovuttaa ja levätä. Työni on kuitenkin vielä kesken. Lapseni tarvitsevat jalan sijan mistä ponnistaa maailmaan. Maailmaan johon minä yritän heitä valmistaa. Minä toivon, että hädän hetkellä heillä olisi suoja johon tulla. Minä olen kiitollinen jokaisesta valokuvasta, jotka muistuttavat minua siitä, että taistelun keskellä olen saanut jakaa monta hienoa hetkeä elämässä. Minä odotan innolla tulevia kuvia, mitä tulen ottaneeksi. Ne ehkä muistuttaa minua hetkinä jolloin heikottaa, että on monta asiaa mistä olla kiitollinen.

Olla ilman jotain mitä haluaa, on olennainen osa onnea. — Bertrand Russell