Maailma on joskus hyvin itsekäs paikka. Silloin kun huomaa toimivansa tai ajattelevansa itsekkäästi jostain asiasta,  on hyvä koittaa ajatuksen tasolla sovittaa toisen saapasta omaan jalkaan. Tällä hetkellä on niin monella lähi-ihmisellä niin suuret kengät, että oma jalka tuntuu aika pieneltä. Viimeaikoina olen joutunut ajattelemaan monen tilanteesta kaikessa raadollisuudessa, että ei vaan voi olla todellista. Samalla olen voinut kadehtia heitä, sillä he selviävät. Vaikka joku on mielestäni tehnyt täysin väärän ratkaisun, täytyy pysähtyä kuuntelemaan. Tapasin erään ihmisen, joka oli toiminut todella epäinhimillisesti ja itsekkäästi. Hän oli tehnyt ratkaisun, mikä oli niin helppo tuomita. En kuitenkaan sanonut mitään,  vaan tilaisuuden tullen pysähdyin kuuntelemaan. Taustat ratkaisun takana valottui ja tuomioni muuttui täysin. Näin miten kipeää ratkaisun tekeminen oli ollut ja kuinka mahdottomalta tuntuva ratkaisu alkoi tuntua minustakin ainoalta mahdolliselta. Tämä tehty ratkaisu tulee varjostamaan hänen elämäänsä aina ja ikuisesti. Jos joku asiasta kuulee, on hän aina tuomittu halveksuntaan. Hän myös itse tiedostaa tämän. Kuitenkin jos hetken joku pysähtyisi kuulemaan asian todellisen laidan niin hän ymmärtäisi. Nyt vaan voin toivoa, että me ihmiset pääsisimme ajoittain terveellä tavalla irtautumaan omasta elämästä ja tuomion sijaan me yritettäisiin ymmärtää paremmin. Minä toivon ettei ketään tuomittaisi ilman, että taustoja tiedetään. Tämän ihmisen kipu on suuri aina, kun hän elää ratkaisunsa kanssa.
 

On myös niitä ratkaisuja, jotka herättävät meissä luonnostaan säälin ja hyväksymisen tunteita. Tällöin me emme kyseenalaista vaan otamme tilanteen suvaitsevasti vastaan. Tämä on merkki siitä, että me pystymme ymmärtämään, tukemaan ja meillä on tunteita. Voisiko tulevaisuudessa olla niin, että jonakin päivänä me olisimme suvaitsevaisia, vaikka ratkaisut olisi yksilötasolla mitä vaan. Poikkeuksena tietenkin rikolliset toimet tai muuten eettiset rikokset. Suvaitsevaisuus on rikkaus, mutta ehtyvä luonnonvara, jos sitä ei kasvata.

Oma konkurssi kokemus tai lapsuuden traumat tuntuvat joidenkin ihmiskohtaloiden kohdalla välillä niin pieniltä. Kuitenkin ympäristö ei elämän muuttuessa auttanut meitäkään sopeutumaan muutokseen. Tietynlaista leimaa etenkin konkurssin myötä saa kantaa aina. Uskon, että jokainen meistä on tehnyt virheitä, omanlaisia ratkaisuja, joiden taustoja ei tunneta, elänyt elämää, jossa on aina tuomittavaa tai leimautumisen riski. Jokainen meistä elää tehtyjen ratkaisujen kanssa oli ne oikeita tai vääriä. Sillä hetkellä kun teemme ratkaisuja,  emme voi tietää onko ratkaisu oikea vai väärä. Se selviää kai myöhemmin. Usein liian myöhään. Meidän vaan täytyy elää niiden kaikkien virheidemme kanssa. Jos ympäristö tukisi ja olisi ajatuksen tasolla esteetön voisi elämä olla jonkin verran helpompaa. On tärkeämpää tukea kuin tuomita. Negatiivisuus ei kasvata ihmistä vaan parhaimmillaan lyö lyötyä.

Monet elävät vaikeiden asioiden kanssa tällä hetkellä. On sairautta (omaa, läheisten, lasten), mielenterveysongelmia, työttömyyttä, taloudellisia ongelmia, konkursseja, kuolemaa, tapaturmia tai mitä vaan. Näissä tilanteissa on tärkeä pysähtyä kuulemaan, vaikka toinen ei puhuisikaan niin mitään. Olla vaan sen hetken läsnä. Näyttää että minä olen olemassa, tässä ja nyt, sinun rinnallasi. Älä jätä hätää kärsivää yksin. Pahinta, mitä voi olla on suuri taakka yhdistettynä yksinäisyyteen ja parhaimmillaan siihen lisätään ympäristön suvaitsemattomuus lisäämään taakkaa.

Juuri nyt hiljennyn ihmettelemään maailman menoa. Se että nykyään niin paljon kirjoitetaan sähköposteja, viestejä, ollaan Facebookissa, tai jotain muuta eivät  korvaa oikeaa läsnäoloa. ”Otan osaa” kaverin facebook seinällä, ei korvaa aitoa oikeaa läsnäolon hetkeä. Ollaanhan ystäviä toisillemme, kiireestä, omista kokemuksista ja arjen raadollisuudesta huolimatta. Se pieni läsnäolon ja suvaitsevaisuuden hetki vie vain hetken. Se hetki taas saattaa antaa saajalleen toivoa epätoivon keskelle, tunteen omasta merkityksellisyydestä ja saattaa antaa voimaa kohdata vaikeudet, selviytyä  ja antaa elämän seuraavaan hetkeen merkityksen, taaten näin elämän jatkuvuuden ainakin sen hetken.

 Toivon, että sinä rakas ystävämme tiedät siellä sairaalassa, että olemme olemassa ja ajattelemme sinua. Emme voi kantaa kipuasi, mutta olet meille tärkeä. Tiedäthän sen, sillä me olemme kertoneet sen sinulle.

Haluan myös kertoa, että sinä läheinen jonka psyykkisen pahoinvointisi tunnen. Tiedät, että autan sinua ja olen saavutettavissa kun hetki on oikea. Siihen saakka olen hiljaa vierelläsi.

Sinä ihminen, joka koit jotain käsittämätöntä. Toivon sinulle voimia matkallesi. Jos kaipaat jotain niin olen valmis kuin partiopoika. Olkoon se korva, joka kuuntelee, olkapää, jota vastaan itkeä ennen kun on aika olla vahva. Olkoon se, vaikka hiljainen hetki, jonka jaamme.

Ei se,
miltä me näytämme
eikä se,
mitä me aikaan saamme,
merkitse
sen rinnalla
mitään,
mitä me olemme
toinen
toisellemme.

- Marleena Ansio -