Joskus minä mietin, miksi menneisyydellä on niin suuri rooli elämässä. Aina jokin asia nostaa katkeruuden, voimattomuuden ja vihan tunteita niinkin vanhoja asioita kohtaan kuin lapsuus. Tänään sain puhelun lapsuudesta. Yht`äkkiä tuli taas niin suuri viha ja katkeruus sitä ihmistä kohtaan, joka salli meidän sisaruskatraan kokevan kaikkea sitä mitä koimme. Niitä asioita ei tulisi kenenkään lapsen nähdä, kuulla, tuntea, eikä kokea.  Jokaisella olisi oikeus lapsuuteen. Tämä oikeus meiltä vietiin. Liekkö alavireisyys yhdistettynä tuohon menneisyydestä tulleeseen puheluun johti tähän ajatuskierteeseen joka käynnistyi. Miksi eilinen ei voi olla vaan eilinen, miksi ei voi vain päästää irti menneisyyden kahleista, antaa anteeksi. Tämä ihminen, jonka piti suojella meitä lapsia kaikilta niiltä kokemuksilta, ei koskaan tunnusta sallineensa niiden kaikkien tapahtumien tapahtuvan vaan hän kieltää kaiken. Hänen mielensä on blogannut pois hänen näkemättömyyden ja sallivuuden. Hän on luonut rinnakkaistodellisuuden, jota elää. Tässä hänen luomassa todellisuudessa ei ole mitään realistista. Hän ei halua nähdä tai kantaa vastuutaan meidän elämästä. On turha olla katkera. Olisi helpompi vaan antaa anteeksi. Olla kuin ei olisikaan. Olen jo lapsena sairastunut kaikkien kokemusten myötä vahvuuteen. En kuitenkaan ole vahva, sillä jotenkin palaan aina menneisyyteeni ajatusten tasolla. Mieli syöksyy helposti sinne katkeruuteen. Kuitenkin onneksi pystyn kasaamaan itseni nopeasti, joten minun pitäisi vaan hyväksyä nämä negatiiviset tunteet. En millään jaksa kantaa nykyisen taakan, syksyn päälle enää menneisyyttä. Jos voisi vapautua menneisyyden kahleista niin olisiko sisällä rauha?

Elastinen sanoi vain elämää jaksossaan kokemuksistaan ” eipähän tarvii vanhainkodissa valehdella".  Minä voin vain todeta, että jos minä vanhainkodissa totta puhuisin, niin päätyisin psykogeriatriselle. Täytyy toivoa, että jonakin päivänä lapsen mieleni ymmärtää ja osaa antaa anteeksi. Toivon, että jonakin päivänä meidän sisarusten menneisyyden kahleet lakkaavat muistuttamasta itsestään ja olisimme vapaita. Sillä itsehän me kahleita mukanamme kannamme.