On taas se hetki kuukaudesta, kun olen maksanut niin monta laskua ja heittänyt ne pois. Voihan rahan riittämättömyys. Silloin ennen, kun laskut maksettiin niiden tippuessa postilaatikkoon.  Tällöin ei ollut huolta, että käteisvarat loppuisivat.  Jokaikinen maksu sai minut lausumaan ääneen kiitosta. Silti pohdin, että arvostinko sitä hetkeä tarpeeksi?  Pohdin menettämistä ja tunnen kiitollisuutta siitä mitä minulla on. Silti riittämättömyys on se vallitseva tunne kiitollisuuden sijaan. Elämä ei tunnu juuri nyt minun elämältä. Kiitollisuus näkyy niinä pieninä hetkinä, kun iloitsen hyvin arkisista asioista. Kuitenkin sen pienen ilon jälkeen taas tunnen huolta, väsymystä ja ennen kaikkea riittämättömyyttä. Jonakin päivänä toivon, että tilipäivät eivät herätä pelkkää ahdistusta vaan tuntisin kiitollisuutta tehtyä työtä ja siitä saatua korvausta kohtaan.

Se mistä olen kiitollinen on se, että olen ensimmäistä kertaa ties miten pitkiin aikoihin ehtinyt huokaista. Mies on ollut jakamassa vastuuta arjesta ja huolehtinut lapsen harrastuksen. Minä olen saanut istua ja juoda iltakahvini. Olen opetellut käyttämään television kaukosäädintä ja mennyt ajoissa nukkumaan. Ensi viikolla työ vie taas miehen mennessään. Tai siis työ pitää sen siis säännöllisemmin ja enemmän pois kotoa. Hän hyppää jälleen tuntemattomaan. Mutta jos arki ei keksisi uusia yllätyksiä niin olen valmis jaksamaan taas enemmän.

Viimeaikoina pääsääntöisesti olen tuntenut riittämättömyyttä pääsääntöisesti niin äitinä, työntekijänä, kodin hengettärenä kuin taloudellisesti. Ajatuksissa ja unissa minä uskallan heittäytyä elämän virtaan ilman ajatusta riittämättömyydestä, huolta huomisesta. Eräässä unessa olin keiju siis kirjaimellisesti tonni keiju. Uni oli niin naurettava, että toivoin ettei herätyskello soisi ollenkaan. Minä tunsin olevani vapaa, uskaltauduin heittäytyä ja minä todella nauroin sekä tunsin aivan käsittämätöntä iloa. Liekkö uni tullut siitä, että vaikeina hetkinä tulee mieleen sanonta " siihen ei tarvita kuin uskoa, toivoa ja ripaus keijupölyä". Ehkä alitajunta kaipasi nyt keijupölyä. Jos ei hukkaisi energiaa vastavirtaan elämässä uimalla, niin elämä voisi olla huolettomampaa. Myötäilisi vaan ja katsoisi miten se huominen muovautuu. Hullua ja vastuuntunnotonta. Aivan toisin kuin minä. Minä joka haluan hallita elämäntilanteita, siksi kompastelen. Haluan onnistua ja antaa kaikkeni. Ehkä joskus voin hereillä tuntea saamaa iloa, kuin unessa jossa olin tonnikeiju.

Ilo on muutenkin nykyään hyvin kortilla. Ihmiset ympärilläkin tuntevat väsymystä. Jaetut taakat ovat mollivoittoisia. Onko se aikuisuuden mukaanaan tuoma taakan kasvu? Unohdammeko kyvyn iloita kasvaessamme aikuiseksi vaan onko se laman mukanaan tuoma ilmiö? Emmekö me suomalaiset tunne enää iloa vaan onko minun ympärillä vaan tavallista rankemmassa elämäntilanteessa eläviä ihmisiä? Niin tai näin haastan itseni loppuviikon ajan kerran päivään heittäytymään ja tekemään jotakin, mitä mieli tekee. Haastan itseni sanomaan yhden positiivisen asian kerran päivässä yhdelle perheeni ulkopuoliselle. Positiivisen asian sanomisen ääneen tavoite on tuoda iloa muiden elämään ja antaa kenties itselleni hieman hyvää mieltä tähän harmaaseen arkeen.

”Tänään on huominen, josta olit huolissasi eilen"