Työviikko takana. Saa tulla omaan rakkaaseen kotiin ja valua omaan rakkaaseen nojatuoliin kuin räkä. Vain kissan syyttävä katse siitä, että olen vallannut hänen paikkansa. Jään tähän  jumiin. Ympärillä ihana hiljaisuus, kuppi kahvia ja pandan suklaa lakuja. Päässä ei liiku yhtään mitään. Pää on täynnä tyhjää painaen kuitenkin tuhat tonnia. Kroppa huutaa lepoa ja mieli tietää, että nyt on se hetki. Hiljaisuus päättynee pian kun lapset keksivät jonkin tappelun aiheen. Silti nautin juuri tästä hetkestä. Arjen velvoitteet laskupinoineen odottakoon hetkeä, jolloin hengitys viikon kiireiden jälkeen tasaantuu. Ilman kulkiessa aina kallon pohjasta lantion pohjaan saakka. Sitten, kun kroppa tuumaa, että on aika kasata itseni tästä tuolista, sitten on taas hetki arjen velvoitteiden. Odottakoon, vaikka aamuun. Tämä hetki on minua varten.

On melkein palkitsevampaa työssäkäyvälle tämä perjantain hetki, kun työstä saatava riittämätön korvaus. Menot ovat suuremmat, kuin tulot. Niin se menee. Ajatus siintää aikaan ennen yritystä, jolloin tuli toimeen hyvin nykyistäkin pienemmällä palkalla. Kuitenkin halusin olla osana mieheni muutosta. Tukea häntä elämän suuressa kriisissä ja tuotoksena oli yritys. Yritys, joka jätti jälkensä ja velkansa. Nyt se vaan odottaa pistettä. Velat ja jäljet jää, vaikka tie päättyykin. Mutta voin todeta, että menneet vuodet opetti. Joskus elämässä täytyy olla rohkea onnistuakseen tai epäonnistuakseen. Jos ei koskaan mitään tee,  niin ei koskaan mitään saa, eikä menetä. Mieheni tarvitsi yrittäjä vuosia. Se oli hänen haave. Kuolema kiritti häntä yrittämään. Se hetki, kun hän heräsi leikkauksen jälkeen silloin vuosia sitten. Silloin kello hetkeksi pysähtyi niin minulla, kuin hänellä. Minä odotin lääkärin soittoa. Joko lääkäri soittaisi onnitellakseen tai esittääkseen surun valittelut.  Hiljalleen kuolema alkoi ottaa etäisyyttä mieheeni. Mieheni päätti muuttaa elämän suuntaa ja minä myötäilin. Myötäilin siitäkin huolimatta, että pelkäsin. Pelkäsin epäonnistumista. Epäonnistumisen pelko oli kuitenkin toisarvoinen, kun olin juuri saamassa kuopusta. Kuopus oli niin lähellä syntyä isättömänä, nuorelle leskelle.

Olin väsynyt, mutta onnellinen siitä, että sain pitää mieheni ja syntyi ihana pieni kuopukseni. Joskus täytyy menettää, jotta osaa arvostaa sitä mikä on arkipäivää. Tämän kriisin myötä syntyi yritys. Epäonnistuminen yrittäjänä on erittäin harmillista ja me maksamme siitä tavallaan. Kuitenkin uskon, että kaiken menettämisen taustalla on merkityksensä. Se usko ei ole ollut minulla aina. Ei tarvitse kelata blogia paljoa taaksepäin, kuin huomaa kuinka epätoivoinen olin konkurssin alussa. Nyt hyvin hiljaa alan toipua ja hyväksyä. Paljon on vielä matkaa jäljellä, enkä huokaise. Pelkään, että jos huokaisen siitä seuraa taas uusi kriisi. Siksi vaan hengitän. Hengitän sisään hyvää ja puhallan ulos kaikkia niitä mielen lukkoja, pahaa mieltä ja arjen taakkoja. Minä toivon puhdistuvani ja löytäväni jälleen itseni. Matka on loputon. Minulla on silti perheeni kaikista menetyksistä huolimatta. Ja onhan se niin, että yrityksen myötä minä olen löytänyt ehtymättömän luonnonvaran ja se on meidän laskupino. Laskupino muistuttaa menneestä ja osittain siitä, mitä minulla vielä on. Miten paljon on vielä menetettävää ja siksi on tärkeää jatkaa. Ratkaisu on työn teko, uuden elämän luominen, arjen voimavarojen löytäminen.

”Omistaminen merkitsee vain huolia ja matkalaukkuja, joita joutuu raahaamaan mukanaan” Pikku Myy