Mennyt viikko on ollut pelkkä työtä ja lasten harrastustoimintaa. Siirtyessä harrastuksesta toiseen on tullut huomattua, miten sitä siirtyy samalla tunnelmasta toiseen. Toinen seura on vahva ja siellä on aina lämmin vastaanotto. Ihmiset puhuvat ja ovat toisilleen läsnä. Lapsi saa tuntea kuuluvansa jonnekkin. Ja kaikki vanhemmat tukevat toisiaan ja toistensa lapsia. Toinen seura on myös yksi arvostetuimmista, mutta tunnelma on kylmä. Jokainen lapsi voi olla joidenkin vanhempien mielestä uhka heidän lapsilleen. Vanhemmat vaikuttavat päätöksiin melko lailla seurassa vaikkei sitä myönnetäkkään ääneen. Voi vain aina ihmetellä, kuinka vanhemmat jaksavat harrastaa niin vahvasti omiensa puolesta. Eihän se ole kivaa lapsillekkaan, että omat vanhemmat ovat esillä koko ajan. Lasten täytyy olla vahvoja selviytyäkseen harrastustoiminnassaan.

Tuleva viikko on jälleen harrastamista. Asuinpaikkamme on melkein auto. Joskus ihmettelen, että kuinka kummassa tätä kiirettä jaksaa itse saati lapset. Miten olemme oppineet selviytymään?  Ensi viikolla on aikaa kaiken menon keskellä myös pysähtyä. Ystävämme saatetaan viimeiselle matkalle ja annetaan itsellemme hetki aikaa pysähtyä surun äärelle. Surun joka lamaannuttaa, mutta on läsnä. Sen jälkeen olisi tarkoitus matkata kohti kotikaupunkia jouluisia tervehdyksiä viemään. Tervehdyksiä, jotka edelleen on hukassa jossain kauppakeskusten tai lahjatavara puotien uumenissa. Ei ole ollut aikaa pysähtyä pohtimaan mitä, kenelle tai muutakaan.

Ensimmäinen adventti. Joka on yleensä minun vuoden kohokohta.  Silloin saa tuoksua piparille ja laittaa jouluisia koristeita. Päivä jolloin saan olla kodinhengetär kuunnellen jouluisia kappaleita. Tänä vuonna vietän päivän punaisissa pyjamahousuissa, tukka sekaisin ja yritän raapia väsyttävän viikon jälkeen itseäni irti sohvan nurkasta, jotta saisi edes ylläpito siivouksen tehtyä. Tiedän, että ennen joulua minä löydän sen joulun hengen jostakin. Nyt se vaan on pahasti kadonnut. Oikeastaan ahdistun koko joulun ajatuksesta, joka muistuttaa minua omasta riittämättömyydestä.

Positiivisuus on kovasti kadonnut. Ajatus missä olen hetken kuluttua, mitä täytyy seuraavaksi tehdä, kuka on missä ja miten,  vaatii kaikki voimavarani. Kaikki loppu on vain liikaa. Kaikki muu jää puolitiehen. Ja se tuo riittämättömyyttä. Positiivista on ehkä arjessa se, että meidän perhe on elossa ja olemassa vaikka emme juuri tapaa toisiamme arjen kiireessä perheenä. On vain vuoronvaihtoja kodin, koulun, työn ja harrastustoiminnan välillä. Jos vielä ensi viikon ja ensi viikonlopun jaksaisi niin ehkä meillekkin on aikaa.

 

Aamu on tullut,

vaikka sumu kätkee tiet

 ja eilinen yhä painaa.

Aamu on tullut,

 vaikka kyyneleet ovat jäljellä ja askeleet raskaat.

Aamu on tullut. Yö murenee poluiksi enkelien edessä.

Emmekö seuraisi heitä.

-Pia Perkiö