Tänään eletään pyhäinpäivää. On aika muistella ihmisiä menneitä. Jostain syystä minä muistan myös jäljelle jääneitä.  Monta entistä ystävää ja kaveria on matkan varrella jääneet pois matkasta. Liian moni oman käden kautta.  Kaikki kuolleet ja elävät on matkassa mukana, tavallaan. Toiset vähemmän, toiset enemmän. Yksi suuria menetyksiä oli, kun eräs yksinhuoltaja isä päätyi päättämään elämänsä melko pian veljensä kuoleman jälkeen. Me emme olleet enää silloin läheisiä, mutta itkin. Itkin sitä, miten paljon hänen äitinsä oli menettänyt lyhyen ajan sisällä, minä itkin niiden jäljellä jäävien lasten elämää. Minä toivon tälle jäljelle jäävälle perheelle rauhanomaisia hetkiä sinne surun keskelle, vaikka samaan aikaan pohdin kuinka tuollaisesta koettelemuksesta voisi selvitä ilman syviä haavoja sydämessä. Oman sisarukseni elämänlanka on seitinohut. Hän on menettänyt paljon ja elämä on ammentanut hänestä enemmän, kun on antaa. Hän on jäänyt jäljelle, uhmannut kuolemaa jo niin kauan.

Ensimmäiset omakohtaiset kohtaamiset kuoleman kanssa oli lapsena. Olin pieni lapsi. Oli ilta. Olin aivan unen ja valveen rajamailla, kun puhelin soi. Kuulin kuin äitini vastasi puhelimeen. En kuullut mitään puhelusta. Nousin ylös ja kysyin äidiltä, että onko totta, että isä kuoli. Me emme odottaneet isän kuolevan. Hän oli nuori ja hyvävointinen. Jokin vaisto vaan kertoi sen minulle. Isä oli kuollut. Tapasin hänet unessani tai valveen rajamailla vielä kerran.

Noin kymmenen vuotta tämän tapauksen jälkeen sain hyvästellä kaksi setääni. Toinen hukkui ja toinen kuoli sairaskohtaukseen. Molemmat oli minulle kovin rakkaita. Erityisesti tuo sairaskohtaukseen kuollut. Lapsuuteeni kuului mies, joka edusti minulle pyhää pahuutta. Hänessä oli jokin hyvin vääristynyt mieli, joka laittoi ympärillä olevat ihmiset kärsimään. Hän oli hyvin kova. Kuitenkin joinain hetkinä halusin nähdä hänessä hyvää. Hän oli pakollinen osa elämääni. Hänkin kuoli. Oikeastaan en muista surreeni kai, jopa tunsin helpotusta. Kunnes keksin, että pahat asiat tapahtuvat ilman hänen olemassa oloaankin. Hän kyllä puolusti minua ulkopuolisia uhkia vastaan, mutta aiheutti perheellemme niin paljon muuta pahaa. Ajattelin jo jättäneeni hänet taakseni, kun hän viime yönä ilmestyi uniini. Se inho oli käsin kosketeltavaa. Oli pakko ravistella itseni hereille. Äitini uskoo, että kun tämä ihminen tulee uniin siitä seuraa jotain pahaa. Minä toivon, ettei äitini ole oikeassa.  Minä toivon, että tämä ihminen tuli vaan harmittelemaan, että selviydyin elämässä näin pitkälle. En usko ihmisen pahuuteen. Uskon, että hänkin on syntynyt viattomana pienenä lapsena, joka joutui valitsemaan vääriä teitä, näki asioita joita ei pitänyt. Hänen mielensä meni kenties rikki ja hän levitti omaa pahaa oloaan tai sitten lyötyään päänsä yhteen toisen elämän vaurioittaman kanssa tuloksena syntyi hirviö. Tiedä sitä, miten meni. Levätköön nyt rauhassa.

Kerron myös eräästä enkelistä. Hän oli sitä jo eläessään. Hän aina auttoi muita. Hänen sydämensä oli puhdasta kultaa. Hän antoi viimeisensä jos joku pyysi. Hänet vei syöpä. Sen ihmisen verran hyvyyttä kuoli maailmasta. Olen onnellinen, että sain sen hetken hänet tuntea. Hän oli hieno ihminen. Hän hieman palautti uskoani ihmisiin.

Viimeisin kuolema oli kaikista koskettavin. Kai siksi, että kyse oli perheenjäsenestä, joka kuoli jo muutenkin raskaaseen aikaan. Suru oli ja on valtava edelleen. Olin yksi päivä kirjoittamassa hänen nimeään korttiin. Luojan kiitos, lapseni huomasi tämän ennen kortin lähettämistä. Lesken huumori ei olisi taatusti riittänyt moiseen erheeseen.

Kuolleiden joukossa on myös rakkaita koiria. Kun viimeinen koira yllättäin kuoli oli lasten suru niin suuri, että päätin ettei meille enää tule koiraa ennen kuin lapset on tarpeeksi suuria käsittelemään menetyksiä. Kerran olimme tulossa saunasta, kuin jostain kaukaa kuului vaimea haukunta. Kuopus seisahtui tähtitaivaan alla, hän nosti katseen kohti taivasta ja sanoi ”Minähän sanoin, ei x ole kuollut vaan siellä se taivaassa meitä vartioi”.

Kuolema on kovin lopullista. Jää vain suru. Kuitenkin nämä kuolleet tulevat joihinkin hetkiin mukaan. He kulkevat kanssamme sydämissämme ja ajatuksissamme aina ja ikuisesti. He tulevat uniin ja tarinoihin. Kun pahin suru helpottaa jää vain muistot ja ajatukset. Se on kuitenkin niin ettei heitä koskaan unohda. He ovat olleet hetken tai läpi elämän meidän kanssamme. He ovat olleet luomassa tulevaisuuttamme, kuinka heidät voisi pyyhkiä pois?

 

”Jälleen sytytän neljä kynttilää.

Yhden heille, jotka otettiin pois liian varhain.

Toisen heille, jotka pääsivät pois vanhoina ja väsyneinä.

Kolmannen meille, jotka jäimme tänne kaipaamaan.

Neljännen toivolle: Taivaassa tavataan.”