Olen ollut nämä pari välipäivää töissä. Joulu oli niin ihanan leppoisaa aikaa, että työ on maistunut aavistuksen puulta ja hiljaistakin on, kun lähes kaikki muut lomailee. Josko maanantaina sitten alkaisi työ kunnolla käynnistyä ja pääsisi arkeen kiinni. Sitä ennen on ihana hetki jälleen perheen parissa syöden vanhaa vuotta ja keräten lisää vararavintoa tulevalle vuodelle. Lupauksia ei anneta vaan jatketaan samaan malliin. Tuleepa pyhää sulostuttamaan sisarus perheineen. Saa taas omaan pieneen pirttiin tomerat pienet jalat tömistämään ja enkelin helisevän äänen kertomaan pienen lapsen ilosta sekä päättäväisyydestä.

Maanantaina oli jokseenkin ainutlaatuinen hetki oman jälkikasvun kanssa. Työpäivän päätteeksi makasin vuoteessani peiton alla, kun teinini kampeutui viereen. Siinä me köllittiin, kun hän esitti vakavan kysymyksen. ”Äiti, saanko mennä viettämään uutta vuotta x-kaverin luo?”. Minä vastasin, että totta kai. Tuli hiljaisuus ja jonkinlainen huokaus. Minä siitä päättelin ettei vastaus ollut mieluinen ja asiaa teiniltäni tiedustelemaan, että mikä on, etkö ole tyytyväinen? Iso lapseni vastasi ”Minä en arvannut, että vastaat myönteisesti. Siitä tulee tunne, että sinä et rakasta minua”. Tottakai rakastan, vastasin. Olen kertonut nämä kaikki vuodet, että rajat ovat rakkautta. Jokainen raja on vaan synnyttänyt kapina henkeä. Nyt kun sallin, hän ajattelee että se on rakkaudesta pois. Opettavaista. Ajatellaan, että olisin kieltänyt. Voi sitä huutoa ja pahaa mieltä. Sallimalla taas aiheutin mieli pahaa. Selitin rakastavani, mutta kerroin luottavani ja antavani hänelle vastuuta sekä tilaa kasvaa. Tänään hän kertoi, että viettäisi uuden vuoden vielä kerran perheensä kanssa. Hän oli itse tehnyt päätöksen. Ison lapsen päätöksen.

Voi miten haikealta tuntuu, kun lapset kasvaa. Toisaalta on ihanaa nähdä heidän jatkavan kehittymistä, kasvua osaksi yhteiskuntaamme. Onneksi vielä hetken saan rutistaa lapsiani päivittäin ja onneksi sisarukseni lapsi tuo pienen lapsen iloa lainaan pirttiimme silloin tällöin. Läheisyys lämmittää niin mieltä, sydäntä kuin kehoakin näillä kylmillä talvipäivillä.

Tuleva vuosi meinaa hirvittää. Konkurssi odottaa ensimmäistä välietappia heti tammikuussa. Taloudellinen huoli siirtyy vanhasta vuodesta uuteen. Muuten elämässä olisi paljon tilaa uusille ihmisille, mahdollisuuksille ja varmaan joukkoon mahtuu niitä alamäkiäkin, vaikka ei niitä toivoisikaan. Mitä enemmän saa vanhaa päätökseen sen enemmän on tilaa uudelle.

”Vanhaa vuotta jäljellä on

enää ihan vähän,

paljon mahtui tapahtumaa

myöskin vuoteen tähän.

Uteliaana, rohkeana

vuoteen uuteen kulje

takanasi vanhan vuoden

kaikki portit sulje.

Anna haaveen, toivemielen
sinua uuteen vuoteen kantaa,

katso mitä vuodella tulevalla
onkaan sinulle antaa.”

Birgit Ahokas