Olin eilen kävelemässä työpaikkani ulkopuolella kuin kovat tuulet puhalsivat puuskittain haasteita matkalle. Siinä tien vieressä on sellainen mäki, joka kesällä vihertää ja eilen se oli hankiaisen peittämä, liukas pinta. Näin kuin orava lähti juoksemaan mäkeä ylös, kunnes mäen puolimatkassa tuulen puuska tarttui hänen turkkiinsa. Oravan kaikesta vastustelusta huolimatta tämä pieni olento alkoi liukua alamäkeä vauhdin kovetessa. Kunnes tielle osui puu, johon hän tömähti perä edellä. Jäin siinä seuramaan, että pikkuinen jatkoi matkaa ylös runkoa pitkin. Halusin varmistaa, että tuo pieni olento olisi kunnossa. En tosiaan olisi tiennyt mitä tehdä, jos hän olisi itsensä satuttanut törmäyksessä. Kuitenkin jokin pakotti minua varmistamaan, että kaikki on hyvin. Ja jos liike jatkuu niin silloinhan kaikki on ok.

Tuossa oravan seikkailussa on jotain tuttua. Se niin muistutti omalla koomisella tavalla minua minun omasta elämästä. Vastatuulessa ylämäessä, tömähtäen perälleen kerta toisensa jälkeen. Onneksi minulle kertyneet talvivarastot peräpeilin ympärillä pehmentävät laskua vuoden ympäri.  Kuitenkin tuo puu edustaa ehkä sitä olemassa olevaa. Puu pelasti sen pienen. Muutenhan puuska olisi riepottanut olentoa, jopa tielle asti. Puussa on juuret ja se pysyy pystyssä isommallakin tuulella. Se on turvallinen ja pysyvä. Oikea luonnon oma tukiasema.

Minun turvallinen tukiasema on kotini. Aikanaan kun etsimme omaa kotia. Olimme kiertäneet kymmeniä koteja, läheltä kaikkea. Mikään ei tuntunut oikealta ja hinnatkin olivat tähtitieteellisiä lähellä kaikkea. Talot meni siihen aikaan kuin kuumille kiville. Piti olla nopea. Ainakin yhden talon kohdalla sitten hävisimme tarjouskilpailussa. Me emme todellakaan olleet ajatelleet tulla tänne päinkään katsomaan koteja, mutta liekkö epätoivo iski. Löysin jostain asuntoilmoituksen, joka ei oikeasti kertonut niin yhtään mitään, taloa peitti sakea puusto, pensaikko, metsä tai mikä vaan. Kuvassa näkyi vaan puskat ja ihan pikkuisen talon kattoa.  Tulimme kuitenkin, kai arjen komiikkaa lisätäksemme pusikkoa katsomaan. Sen puuston ja pensaan keskeltä minä löysin oman ihastukseni. Talo oli tosi kauniiksi stailattu. Jokseenkin tunsin talon lämmön. Meitä oli silloin vain kolme, joten tilaa ei ollut ihan hirveästi. Siinä vaiheessa en edes haaveillut perheenlisäyksestä, joten meille sopiva,  totesimme. Taloon muutettiin ja sen myötä muuttui talon ympäristökin. Aina elämä omassa talossa ei ole ollut iloa, rakkautta, lämpöä vaan myös niitä negatiivisia tunteita sekä rahan menoa. Stailauskin lähti entisten asukkaiden mukana, mutta tämä talo omista kalliista puitteistaan ja virheistään huolimatta on tarjonnut minulle oman turva-satamani. Joskus tilaa on vähän, mutta joskus riittävästi. Riittävästi meidän perheelle, mutta vieraiden tullessa muutama lisähuone olisi kiva.  Kotiin ei maailman myrskyt yllä ja jos yltää niin tähän asti ovat tehneet tuhoa talon seinien ulkopuolella. Joskus sattumalta on ukkonen sisään päässyt, mutta mennyt aikanaan pois. Koti on se paikka mistä haaveilee arjen kiireiden joukossa. Kun vastatuuli puhaltaa voi vuodattaa omassa kodissa muutaman kyyneleen ja olla itse heikko, jotta taas jaksaa jatkaa matkaa vastatuuleen.  Muuta paikkaa en tästä maailmasta löydä, mihin kuuluisin. 

Arjen kiireessä huomaa myös ajoittain jopa lohduttomalta tuntuvan yksinäisyyden. Miehen kanssa tulee harrastusten välissä heitettyä, jonkin mitä kuuluu kliseen, mutta vastaukset hukkuvat kiireeseen?  Miten yksin sitä ajoittain onkaan. Minulla on paljon arjessa ihmisiä, mutta vain harvalle tai oikeastaan kenellekään ei tule enää jaettua sitä arjen syvintä olemusta. Toisaalta taas kun kohtaa sitä epäoikeudenmukaisuutta, joidenkin ihmisten sairaan kovaa itsekkyyttä  tai julmuutta,  niin koti on se ihana kupla jonne tulla suojaan epäinhimmillisyydeltä. Säästää näin  itseään loukkaantumisilta. Koti olisi vallan täydellinen paikka sinällään rauhoittua, löytää mielenrauhaa. Hipoisi täydellisyyttä jos Kustikaan ei tänne pyörällään polkisi ja säästäisi meidät posteilta.

Tällä viikolla olen jälleen saanut tehdä töitä tullakseni toimeen erään ihmisen kanssa. Tapaan hänet päivittäin, joten asiaa on pakko työstää. Kuitenkin hän on niin epäoikeudenmukainen, hän ymmärtää asioita väärin ja kertoo ne totena, mustamaalaa ja halventaa. Ja vaikka sanoisit mitä, hän vain aina ymmärtää väärin. Hän ei kuule, vaikka hänelle puhuisi. Hän arvottaa jollain käsittämättömällä tavalla asioita. Joskus hänen kansaan huomaa, ettei edes jaksa puhua. Hän kuulee mitä haluaa kuitenkin. Minä en voi ymmärtää häntä yhtään. Mitä enemmän hän sotkee asioita sen suurempaa kummastelua se aiheuttaa. Ja kun punnitset, että mitä minä voin asialle tehdä, olenko se minä, joka ei vain osaa lähestyä ihmistä tai asioita oikein, syöksyy joskus vähintään itse hulluuden partaalle. Vain minun suhteeni ei ole häneen hankala vaan kaikki jotka ovat hänen kanssaan tekemisessä enemmän kokee samanlaisia ristiriitaisia tuntemuksia ajoittain.  

Jotenkin kaikki sekavuus, kiire, perhe-elämä, arjen hallitsemattomuus ja kaikkein painavin konkurssi, joka painaa vielä hetken hartioita saa minut kaipaamaan turva-satamani lisäksi aitoa läsnäolijaa itselleni tai miehelleni. Huomaan, että hän ei sano, mutta olemme niin lähellä loppua, että hänkin on puhki, puhki pelkästä ajatuksesta. Jotenkin oravan seikkailu tekstin alusta kuvaa niin tämän hetkistä elämääni. Yritä, mitä yritä, perä edellä puuhun sitä päätyy kuitenkin. Mutta jotten ihan vaivu synkkyyteen tai kuulosta säälittävältä niin muistutan, että puu edustaa turva-satamaa. Omaa kallista kotia.

”Olisi pitänyt arvata”, sanoi Ihaa. Loppujen lopuksi ei ole aihetta valittaa. Minulla on ystäväni. Vasta eilen joku puhui minulle. Ja viimeviikolla – vai oliko se edellisellä – Kani törmäsi minuun ja sanoi: ”Voi harmi!” Se on sitä seuraelämää. Aina sattuu ja tapahtuu.”

-A.A.Milne:Nalle Puh