Päässä soi, mistä lie tullut matonen, joka kysyy Mahdunko  maailmaas? Pakko olla tullut moinen matonen jostain siittämiseni ajoista, sillä ei lainkaan edusta tämäkään kappale musiikkimakuani. Ehkä kysymys kumpuaa siitä, että päähäni viuhahtaa usein ajatus riippuvuudesta, josta kovasti taistelen irti. Päivä päivältä se on vähemmän mielessä, mutta on kuitenkin. Tuntuu ettei juuri nyt maailmaani mahdu muuta. Voitteko kuvitella, miten niin pieni asia voi viedä niin suuren tilan elämästä. Minusta tämä juuri nyt tuntuu melko naurettavalta, kun kesken töidenkin, kesken antoisan ajatuksen hyppää jostain ajatus tupakasta. Juuri sillä hetkellä, se hetki rikkoutuu. Ajatuksen saaminen takaisin on haastavaa ja työn takana. Ihmisen täytyy olla pikkaisen hullu, kun kaiken hulluuden keskellä päättää lopettaa tupakoinnin. Toisaalta saan lohtua ajatuksesta, että kun minä jonakin päivänä kohtaan onnen ja seesteisen ajan, olen silloin jo savuton. Silloin minun ei tarvitse uhrata sitä hetkeä tupakoinnin lopettamiseen. Olen jo selviytynyt. Kaikesta yhdellä kertaa. Ja onhan tässä tupakoinnin lopettamisessa sekin hyväpuoli, ettei mahdu maailmaan myöskään ne arjen huolet. Ei edes kuuluisat taloushuolet pysy päässä sadasosa sekunttia pidempään yhdellä kertaa.

Toisaalta ehkä alitajuntani haluaa kysyä mieheltäni, että Mahdunko enää maailmaas? Meillä lähestyy hääpäivä. Minusta tuntuu etten mahdu juuri nyt hänen maailmaansa. Olen keksinyt monta tapaa juhlistaa hääpäivää pienesti ja vaatimattomasti siinä arjen tiimellyksessä.  En vaan saa miehestä irti olisiko jokin mieleeni tulvahtanut ideani hänen mieleensä.  En edes saa kysyttyä häneltä, että olisiko jotain mitä hän haluaisi tehdä? Tarvitsen tähän arkeen nyt jotain odotettavaa. Jotain palkitsevaa savuttomuuteni keskelle. Hääpäivä olisi ansaittu hetki palkita itsensä ja puolisonsa. Onhan tällä yhteisellä tiellä kohdattu niin monen monta kuoppaa yhdessä.  Tähän suureen päivään on vielä hetki. Ehkä me löydämme keinon löytää toisemme näiden arjen huolien seasta edes hetkeksi. Hetkeksi joka pysäyttäisi meidät muistamaan polun alkupäätä, jolloin tulevaisuus oli vielä täysin auki. Hetkeen, jossa kaksi ihmistä luottivat elämän nosteeseen yhdessä vannoen yhteistä tahtoa. Ja olemmekin tahtoneet sitkeästi ja varmasti. Nyt ja Aina tai Taas ja Taas. Tahtoa tässä on riittänyt.

 

 

                       rakastan.jpg