Minä olin hyvin nuori tyttö, kun aloin polttamaan. Elämä tupakan orjuuttamana on sujunut enemmän tai vähemmän sen jälkeen. Olen haaveillut kaikki vuodet lopettavani. Vihaan sitä tupakan hajua, vihaan työpäivisin yllättäviä nikkiksiä, vihaan kaikkea mikä tupakkaan liittyy. Olen yrittänyt kaikki käytössä olevat keinot tupakoinnin lopettamiseen, mutta aina selkäranka on katkennut matkalla maaliin. Tekosyitä tupakan polton lopettamisen siirtämiseen on elämässä ollut. Ihan samalla tavalla kuin ylipainon selittely ja laihduttamisen aloittelu. Aina maanantaisin sitä aloitetaan dietti, tupakka lakko tai muu paheista luopuminen.

Nyt minulle tarjoutui mahdollisuus kokeilla uutta keinoa tupakan polton lopettamiseen. Jälleen kiersin ja kaarsin kaikki tekosyyt olla lopettamatta. Olen aina ajatellut tekeväni asialle jotain, kun perheen tilanne helpottaa, kun taloudellinen tila helpottaa, kun jään lomalle tms. Loma ja tilanne kerrallaan olen taapertanut vastamäkeä tupakka huulessa odottaen hapen loppuvan. Nyt ojensin käteni mahdollisuudelle lopettaa tilanteestamme huolimatta. Tilanteemme tarjoaa nytkin 100 tekosyytä olla lopettamatta. Pelkään toki epäonnistuvani taas, mutta toisaalta poljen jalkaa ja olen päättänyt onnistua. Hetki kerrallaan.  Tässä lopettamisessa tällä kertaa on, että saan vahvistusta mielelleni kun vaan tarviten sitä. Jos vain ehdin siitä edusta nauttia. Kyse ei sitten ole missään nimessä lääkityksen avulla lopettamisesta. Tällä kertaa kyse on täysin luonnonmukaisesta lopettamisesta, ilman korvaushoitoa.  En puhu ja kerro kenellekään lopettamisesta. Huomatkoon itse jos onnistun tai kun onnistun.

Ihan helppoa tupakoinnin lopettaminen ei ole. Sen tietää varsin kaikki, jotka ovat riippuvuuksistaan selvinneet. Onhan se tupakka ollut seuraamassa elämääni ja kasvuani pienestä aikuiseksi. Tupakka on ollut suuri osa aikaani päivittäin, viikoittain, kuukausittain, vuosittain. Tavallaan on kun hyvästelisi ihmisen  jolla on ollut pieni merkitys elämässä. Äänet voimistuu ja meidän perheessähän ääniä riittää. Teinini järjestää kaikkea pientä. Nytkin teinin vapusta jäi sinertävä muisto hänen kaulalleen, ilman että äitinä edes tiesin hänen seurustelleen. Nämä perheen hetket olen usein käsitellyt tupakkapaikalla mutta nyt yritän vain hengittää.  Juniori on tavallista äänekkäämpi ja hermorakenteeni reagoi nyt niin paljon helpommin.  Tämä kaikki on vain sitä normaalia elämää. Ei se tupakka oikeasti minua näissä arjen tilanteissa auttaisi vaan mieleni niin kuvittelee. Se mieli tekee temppujaan kokiessaan vieroitusoireiden tuskan. Voin sanoa olevani jonkinlainen masokisti kun juuri nyt lopetan ilman tukevaa ympäristöä. Ehkä minä selviän voittajana ja yksi unelma olisi saavutettavissa. Savuttomuus ja sen myötä hajuttomuus sekä näkymättömyys, ehkä terveempi tulevaisuus sillä minä yritän itselleni perustella lopettamisen tärkeyttä.

Voimaa heikkoina hetkinä minä kaivan miehestäni. Hänen tukeensa nyt ei ihan voi luottaa, mutta rakkauteen kyllä. Hän on syy siihen, että jaksan hymyillä heikkoinakin hetkinä. Ajatellessani niitä vuosia yhdessä jotka ovat menneet ja jotka ovat tulossa saa minut tuntemaan kiitollisuutta. Toki olen kiitollinen lapsistani ja sisaruksestani.  He ovat rakkaita ja pieniä ihmeitä. Tässä tupakan vieroituksessa he eivät vaan tahdo toimia.