Tänään sain yhteydenoton isänpuolen sukulaiselta ja siksi isä on ollut kovasti mielessä tänään. Minä en juuri saanut koskaan tuntea isääni. Jonkun uskomuksen mukaan me lapset valitsemme vanhempamme. Jos näin on, niin olen valinnut itselleni koettelemuksia jo pilkkeestä asti, ihan tieten tahtoen. Minun isäni oli komia kuin mikä. Sen minä muistan. Hän oli kuin suoraan iskelmästä tummat silmät, ruskea tukka. Ja voin hyvin kuvitella, kuinka äitini on niihin langennut ain. Siinä on oikeastaan kaikki mitä minä todella siitä miehestä tiedän. Loput ovat äidin tarinointia, jotka muuttuu kelien mukaan. Sen minä muistan, kun kerran isä soitti ja pyysi äitiä minusta huolehtimaan. Ja seuraavan puhelun jo arvata saattaa. Kuolinsyy vaihtuu nekin sään ja päivän mukaan. Minut pienenä lapsena pakotettiin avoimen arkun äärelle kuulemaan taas tarinointia. Tuo ihminen siinä arkussa ei herättänyt minussa juuri mitään. Joskus lapsena minä saatoin haaveilla isästä etenkin silloin kuin koin jälleen äidin hyljänneen minut. Minun haaveideni isä ei ollut kai minun isäni, sillä koskaan en hänestä ole sanaakaan hyvää kuullut. Minä olen kuulemma kuin isäni. Niin eli ainaisesti paha omalla tavallaan.

Kyllä minä aikuinen ihminen kaipaan juuriani. Kaipaan itselleni juuria, jotta tuntisin kuuluvani jonnekkin. Minä kaipaan ihmisiä, joita voisin esitellä lapsilleni sukulaisina, osana juuriani.  Jostain kaukaa minä aina silloin tällöin kaiun kuulen suvuistani, mutta tumma on kaiun sävy aina. Siksi minä haluan luoda juuret uudet. Katkaista perheemme ja sukumme kirouksen. Luoda uuden historian, joka alkaa meidän sukupolvesta. Mennyt on liian synkkä jaettavaksi. Minulla ei ole tietoa, kuinka kauas syvään on kirouksemme juuret yltäneet, sillä minullekkaan ei ole jaettu vanhempieni salaisuuksia. Isäni salaisuuksia äitini on saattanut joskus raottaa. Tiedä sitä mikä osa tarinasta on totta ja mikä on tarua. Äidin menneisyyden kahleista tuskin on kukaan kuullut. Minäkään en ole koskaan kuullut tarinoita äitini lapsuudesta. Jotain siellä varsin on, sillä menneisyydestä ei puhuta. Ehkä sieltä löytyisi syy, miksi elämä on mennyt niin kuin on mennyt. Toisaalta voihan salaisuus olla kauempanakin.  

Olen oppinut vuosien varrella kaipaamaan hiljaa. Toisaalta olen oppinut hiljaa hyväksymään, mutta silloin tällöin niin kuin tänään minä pohdin, miksi menneisyys muistuttaa itsestään. Voitaisiinko olla kuin ei oltaisikaan? Nykyisyys ja menneisyys kaukana toisistaan. Tässäkin hetkessä on tarpeeksi kannettavaa ja elämästä opittavaa. Tarvitaan aikaa eheytymiseen, uuden historian luomiseen.

”Kulkiessasi polkua joka tuntuu ainoalta ja oikealta, saavut risteykseen ja olet jälleen valinnan edessä. Valitse mikä vaan, sillä elämässä ei ole vääriä polkuja, on vain polkuja. Polkusi vie sinut kohti uutta aikaa”.