Kun minun isäni puolen suvusta aikanaan pääsi mieheni perhe juoruamaan niin tarina kuulosti tältä. Puhutaan siis isäni lapsuuden kodista. " Kaikkihan isäsi suvun tunsi. Siellä heillä oli suuri valkoinen talo kotikaupungin paraati paikalla. Oli siinä sisarus poikineen, kulkivat parhaimmissaan. Kaikki oli päällisin puolin hyvin kun perheen isä oli löytynyt vintiltä katon rakenteista roikkumasta. Oli päättänyt päivänsä. Ei siitä perheestä sitten juuri kuultu. Juorujen mukaan oli perheen äidiltä pää seonnut ja lapset joutunut orpokotiin." Totta siis, että minun ukkini on päättänyt päivänsä. Hän oli sairastunut eikä kai ollut omaisilleen asialla tuskaa tuottaa vaan päättänyt päivänsä. Perheen äiti kai kärsi alkoholismista ja mielenterveysongelmista, ei kai selvinnyt selväpäisenä. Sisarukset lensivät maailman tuuliin, yksi tuonne ja toinen tänne ja jokaisen kovasta elämästä saisi varsin oman tarinansa. Ei kukaan siinä perheessä helpolla päässyt, eikä itseään myöskään vaikeuksilta säästellyt. Helppoa ei ole uusimillakaan sukupolvilla, sillä perheen traaginen jatkumo on omalla tavalla jättänyt jälkensä aina näihin päiviin saakka.
Sisaruskatraasta isänikin keksi elää elämäänsä vauhdikkaasti. Komia mies kun oli niin viihdytti tyttöä jos toista taatusti. Näen mielessäni sen pilkkeen isän silmäkulmassa jolla niitä tyttöjä hurmattiin. Olen kai saanut joskus tuntea ne kädet ihollani, joilla viinaa suuhun kaadettiin, joilla tapeltiin ja haettiin kokemuksia. Suuren suuri onnettomuus sattui kuin isäni äitini tapasi ja siitä syntyi vuosisadan rakkaustarina, joka on väritetty niin monella valheella ettei vallan totuutta tunnista. Tuosta suhteesta synnyin minä. Tarinoita on monia siitäkin, mutta sen tiedän että varhaislapsuuden hoitovastuun kantoi mummoni mun ja joku muu. Jossain virallisessa paperissa puhuttiin lastenkodistakin? Totuutta en taaskaan tiedä. Kasvoin ja tiiä tuota miksi äidille päädyin, mutta hänen valheiden verkossa lopulta kasvoin. Isääni en juuri nähnyt. Joskus harvoin. Aina kovin ihastelin hänen kokoaan ja näköään sekä hänen ihania ruskeita silmiään. Meni vuodet ja sisaruksia syntyi muutama. Jokainen omalle isälleen. Isäni kuollessa muistan sen päivän, mutta kuolin tarinaa on monta. En koskaan ikinä ole vaivautunut totuutta asiasta kaivamaan, mutta jälleen jokin aika sitten menneisyys muistutteli itsestään. Tämän myötä pyysin isäni kuolintodistuksen ja niinhän se meni. Eilen se tuli virallisia teitä postitse. Oli isäni elämään väsynyt ollut, kirjoittanut kirjeen jäähyväiseksi, ottanut lääkkeitä tarvitsevan määrän ja nukkunut pois. Sairaalassa vasta oli matka lopulta päättynyt. Ei ollut elvytysyrityksistä huolimatta enää elämää isästä löytynyt. Tätä tarinaa en ollut koskaan isästäni kuullut. Mutta nyt se on ihan virallisena tietona muistuttamassa minua, ettei elämässäni mikään ole totta. Minä en tiedä kenelle se jäähyväiskirje on ollut osoitettu, ei tarina kerro myöskään minne se on joutunut.
Sisaruskatraasta isänikin keksi elää elämäänsä vauhdikkaasti. Komia mies kun oli niin viihdytti tyttöä jos toista taatusti. Näen mielessäni sen pilkkeen isän silmäkulmassa jolla niitä tyttöjä hurmattiin. Olen kai saanut joskus tuntea ne kädet ihollani, joilla viinaa suuhun kaadettiin, joilla tapeltiin ja haettiin kokemuksia. Suuren suuri onnettomuus sattui kuin isäni äitini tapasi ja siitä syntyi vuosisadan rakkaustarina, joka on väritetty niin monella valheella ettei vallan totuutta tunnista. Tuosta suhteesta synnyin minä. Tarinoita on monia siitäkin, mutta sen tiedän että varhaislapsuuden hoitovastuun kantoi mummoni mun ja joku muu. Jossain virallisessa paperissa puhuttiin lastenkodistakin? Totuutta en taaskaan tiedä. Kasvoin ja tiiä tuota miksi äidille päädyin, mutta hänen valheiden verkossa lopulta kasvoin. Isääni en juuri nähnyt. Joskus harvoin. Aina kovin ihastelin hänen kokoaan ja näköään sekä hänen ihania ruskeita silmiään. Meni vuodet ja sisaruksia syntyi muutama. Jokainen omalle isälleen. Isäni kuollessa muistan sen päivän, mutta kuolin tarinaa on monta. En koskaan ikinä ole vaivautunut totuutta asiasta kaivamaan, mutta jälleen jokin aika sitten menneisyys muistutteli itsestään. Tämän myötä pyysin isäni kuolintodistuksen ja niinhän se meni. Eilen se tuli virallisia teitä postitse. Oli isäni elämään väsynyt ollut, kirjoittanut kirjeen jäähyväiseksi, ottanut lääkkeitä tarvitsevan määrän ja nukkunut pois. Sairaalassa vasta oli matka lopulta päättynyt. Ei ollut elvytysyrityksistä huolimatta enää elämää isästä löytynyt. Tätä tarinaa en ollut koskaan isästäni kuullut. Mutta nyt se on ihan virallisena tietona muistuttamassa minua, ettei elämässäni mikään ole totta. Minä en tiedä kenelle se jäähyväiskirje on ollut osoitettu, ei tarina kerro myöskään minne se on joutunut.
On jälleen aika sulkea menneisyyden arkku ja löytää jälleen tulevaisuudesta jotain uutta menneisyydestä. En tiedä selviääkö koskaan koko totuus, mutta jälleen on yksi pala loksahtanut paikalleen.
"Ymmärtääkseen nykypäivää on tunnettava menneisyys"
Kommentit