"Elämä ei ole rauhallista" Nuuskamuikkunen sanoi ihastuneena.

 
Ensimmäinen lomaviikko on kääntynyt ehtoopuolelle. Olen tässä kesäyön tunteina pohtinut erästä hyvin turhanpäiväistä, mutta tavallaan merkityksellistä asiaa. Uskallan nimittäin kaiken pohdinnan jälkeen väittää, että unenpuute pysynee vakiona tilanteesta riippumatta (ainakin meidän perheessä). Jos ajatellaan ihmisen koko elinkaarta niin yöllähän ne suurimmat nälänhädät kärsitään, yöllä alkaa aina vatsatauti, korvatulehdukset, päätaudeista puhumattakaan niin omat kuin jälkikasvujen. Yöllä on myös mukavasti aikaa stressata, synnyttää tai muuten vaan kärsiä. Meidän perheen unta heikentävä ongelma on ollut myös vauvavalvomisten jälkeen, vauvoista kasvaneet unissakävelijät. Lapset ovat opettaneet keksimään jos mitäkin kikkakolmosia pitääksemme heidät yöaikaan sisällä ja mielellään myös omissa huoneissa. Nämä meidän unissakävelijät ovat nimittäin alkaneet vaeltamaan heti kuin pinnasängystä vapautuivat. Koiraportit toimivat esikolla, kuopuksella taas väärinpäin astetetut ovenkahvat toimivat hetken, mutta silti vahinkojakin on käynyt. Kerran yöllä kömpiessäni vessaan, pimeässä tottakai, havahduin siihen että olin astua kuopuksen päälle. Hän oli siirtynyt sängystään vessan lattialle nukkumaan. Olisi siinä kylkiluu poikineen poikki menny pieneltä, jos ei joku sisäinen hälytys olisi minua varoittanut. On kuulkaa leikki kaukana kun tälläinen isohko gorilla köllähtää täydellä lastilla pienen pienen sittiäisen päälle. No joitakin pieniä muitakin karjaisten heräämisiä on koettu, kun jompikumpi unissakävelijä on kävellyt pikkuauton päälle tai tullut vaan jonkin toisen perheenjäsenen potkaistavaksi. En tiiä miten muilla mutta meillä on myös eläimet oppineet yöaikaiset sairastelut ja yöaikaisen eläimellisen tohinan. Juuri koskaan meillä ei sairastuta päiväsaikaan. Ehdoton suosikki sairastumisaika on lauantai-sunnuntai välinen yö. Se yö on kyllä perheessämme aina se viikon vilkkain yö.
Nyt ovat lapset kasvaneet ja unissakävely on jonkin verran vähentynyt. Voisi kuvitella että helpottaa. Kuitenkin nyt teinihän kuleksii kylillä välillä jopa aamuyön tunneille. Minä äitinä pyörin sängyssä odottaen pientä kapinnallistani kotiin.  Sydän täynnä toivoa, että hän löytää turvallisen tien kotiin tänäänkin. Nyt loman alussa meni lemmikkienkin rytmi sekaisin ja he järjestivät alkulomasta yöksi puuhaa myös. Keskellä viikkoa iski teini, -raha, -aika stressi, joka kadotti yöunet. Loppuviikon olenkin sitten kärsinyt hirveästä migreenistä. Kerrottakoon, että migreeni taitanee olla seurausta siitä kun kysäisin mieheltäni alkuviikosta, onko se huomannut minun migreenien jääneen pois tupakanpolton loputtua. Olen mie siunannut sanani sen jälkeen alimpaan helvettiin sen kerran tai kaksi tässä särkyni kanssa kärvistellessä. Viime yönä valvoessa kovassa kivussa jo pohdin hetken, että josko lääkärissä piipahtaisi. Edelleen kuitenkin sitkutan ja uskon voittavani tämän. Nauran vaan omalle typeryydelleni, että kerta toisensa jälkeen minä aina vaan totean asioita ääneen. Ikäänkuin kiroten ne hyvät asiat katoamaan taivaan tuuliin. Muistiksi siis itselleni: Elä sano ainakaan ääneen jos olet tyytyväinen, vieläkään.

Niin tai näin niin vetääkseni loman yhteen tai puoli kahteen, niin väsyttää ihan yhtä paljon kuin kiireen keskellä. Uni ei siis tule lomallakaan. Kiitos niiden tuhansien louhijoiden, jotka kuvittelevat löytävänsä pääni sisältä muutakin kuin umpiluuta. Tai sitten tämän pään sisäisen jympytyksen aiheuttaa ne kanootista pudonneet inkkarit jotka koittavat räpiköidä kohti pelastusta. Minun rakas jälkikasvuni ansaitsee myös kunniamaininnan, mutta ilman sarkastista kiukkua. Näin sen kai kuuluu olla. Liekkö maailmassa äitiä, joka ei valvoisi ja huolehtisi?  Kuitenkin rakastan minun onnettoman ihanaa lomaani, joka ihan varmasti hellii minua kaikesta huolimatta.



 
          "Minä en siedä sitä, että toiset nukkuvat, kun minä olen hereillä, vaikka ei päin 
             vastoinkaan ole lainkaan hyvä." -Pikku Myy