Huomaan että jonnekkin syvälle sisimpään on muuttanut alakulo. Se on siellä taustalla myös niinä hetkinä kun tunnen onnentunteita. Ne hetket niin kovin merkitykselliset ovat kovin pieniä nykyään, mutta sitähän se onni on, pienen pieniä onnen murusia. Viikonlopun aikana olen herkistynyt kyyneliin niin monesta asiasta. Katselin sisarukseni lapsen vauvavideoita mitä puhelimeen on hänen kasvun aikana tallentunut. Ne tallennetut hetket sulautuivat sydämeen. Se kasvun ihme on niin kaunista katseltavaa. Omatkin lapset ovat tietenkin ihme, mutta siarukseni lapseen yhdistyy usein pitkän välimatkan aiheuttama ikävänhaiku. Siksi se tuntuu. Toinen liikuttava hetki onnea oli kun olin kaupassa. Minä kiertelin ja kaartelin ja keräsin tarvitsemiani asioita kassalle vietäväksi. Silmiini pisti ihastuttava esine joka vielä oli alennuksessakin. Minä hiplasin ja nypläsin sitä ja pohdin että minä voisin ostaa sen. Ennen olisin hinnasta riippumatta ostanut, kotona ehkä piilottanut sen kaappiin ja unohtanut. Nyt kysyin itseltäni, että tarvitsenko todella tätä esinettä ollakseni onnellinen. Esine jäi kauppaan sillä kertaa. Olin onnellinen oivaluksestani, olin onnellinen säästyneistä euroista ja onnellisin olin että sain kaupoista kaiken sen mitä tarvitsin ja halvalla. Lisää onnen ja kiitollisuuden hetkiä tarjosi luonto. Ihania hetkiä auringon alla ja miten kauniita auringonlaskuja luonto on meille tarjonnutkaan. Nämä hetket ovat tallentuneet syvälle sydämmeen. Vattupuskassa rämpiessäni olin kiitollinen jokaisesta marjasta jonka sain. Oli ihanaa maistaa kesänmakuja ja tarjoten vatuista ja mustikoista leivottua piirakkaa perheelle. Ihania onnen ja ilon hetkiä aiheutti myös ne pienet kodin kunnostustyöt jotka saimme tehtyä. Ikkunanpuiteet saivat uuden maalipinnan, roskakatos sai uuden katon ja pihapuu päätyi halkopinoon. Jokainen tehty työ näiden ruuhkavuosien jälkeen tuotti onnistumisen ja tekemisen iloa aivan liikutukseen saakka. Jokainen maksettu lasku sai minut tuntemaan suurta lämpöä. Toisaalta herkistyin tuntiessani suurta ikävää edesmennyttä ihmistä muistellessa, toisaalta epätoivo ravisti pohtiessa taloudellista taakkaa, työ sai tuntemaan totaalista turhautumista ja toivottomuutta. Myös muutama muu arjen huoli työnsi mieleni ajoittain epätoivon aallokkoon.

Huomaan juuri nyt kaikkien menetysten ja kaiken ikävän jälkeen arvostavani asioita uudella tavalla. Huomaan tuntevani niin suuria onnentunteita. Kuitenkin huomaan taas toisaalta tuntevani niin suurta epätoivoa ja toivottomuutta. Tunteet ovat joko tai, ei mitään tasaista. Tunteminen on ihanaa, sillä silloin tuntee elävänsä. Kuitenkin huomaan pohtivani, että mikä on liikaa? Mikä on liikaa alakuloa ja mikä liikaa hyvänolon tuntemuksia? Mikä on oikea annostus tunteita ja elämää?



                         "Kun keksin miksi elän, se miten elän tulee itsestään." Jim Paluch