Olen hakenut aktiivisesti uutta työtä ja olisin niin valmis jo hyvästelemään vanhaa. Kuitenkin näyttää siltä että työllisyystilanne alallani on kovin kurja. Tunnen kiitollisuutta siitä että minulla on työ. Kuitenkin toisaalta tällä hetkellä työn taakka on paljon enemmän kuin jaksan kantaa. Näyttää myös siltä ettei työmäärään ole tulossa myöskään helpotusta. Päinvastoin ne muutamat valonpilkahdukset työssäni sammahtelee ja karkaa paremmille apajille. Työ vie siis mennessään. Kroppakin kertoo että ei enää jaksa. Iski kamala joku epämääräinen pöpö joka yrittää kaapata minut valtaansa. Kuitenkaan en voi olla pois töistä, on yksi pieni projekti joka täytyy saattaa loppuun. Minä tiedän ettei niin saa olla että työstä on tullut itseisarvo. Olen aikaisemminkin kertonut lusmusta työkaverista joka sairastuu kovin helposti jos asiat ei mene hänen haluamallaan tavalla. Keskimäärin kaksi päivää viikossa hän on pois. Tiedän että kyse voi olla myös työssäjaksamisen ongelmasta. Kuitenkin hänen poissaolonsa on pois minun selkänahastani ja minun vapaa-ajastani. Hän tuskin hetkeäkään sitä pohtii soittaessaan jälleen loppuviikosta olevansa pois työstä. Ehkä minunkin pitäisi kokeilla sairastaa kerrankin ilman töitä etenkin kun vielä sairaslomasta maksetaan. Ehkä minunkin tulisi oppia antamaan välillä vaan periksi.
 
Lukuunottamatta työtä elämä on melko uomillaan. Odotan sisareni lapsen kehittyvän ja myöhemmin syntyvän tähän maailmaan. Maailma on kaunispaikka ainakin kun hän syntyy. Sisarukseni raskaus tuo mukanaan paljon tuntoja ja ajatuksia omista raskauksista. On ihanaa odottaa ja olla ajatusten tasolla läsnä. Minä toivon asioiden menevän loppuun asti hyvin odotuksessa. Kuinka kovasti minä toivon sisarukselleni voimaa kantaa elämänsä ja jälkikasvunsa elämän, yli raskaushormoonien. Menneisyyden taakan myötä arjen ihan perusjuttuihin kompastuminen on niin paljon helpompaa kun ihmisellä joka on saanut elää eheän lapsuuden. Tätä eheää lapsuutta me molemmat yritämme tahoillamme rakentaa lapsillemme. Siitä tulikin mieleen kun teini rysähti yksi ilta sohvalle ja kertoi olevansa "niin hyvännäköinen, fiksu ja swägä että hän ymmärtää joskus olevansa vaikea lähestyttävä". Silloin minun oli pakko hymyillä ja taputtaa itseäni vertaiskuvannollisesti olkapäähän. Olen taatusti onnistunut tekemään jotain erilailla kun oma rikkoontunut kotini. Ikimaailmassa meitä ei opetettu ajattelemaan tai tuntemaan muuta kuin vihaa ja katkeruutta. Pienestä pitäen saimme kuulla, kuinka huonoja olimme ja kuinka olimme pilanneet äitimme elämän. Vaikka me tekisimme maailmassa mitä, me emme ole riittävän hyviä. Lähtökohta elämässä vaan on epäonnistua kaikessa mihin koskaan ryhdytään. Siksi voin ajatella onnistuneeni edes jollain tasolla kun teinini on tyytyväinen ulkonäköönsä ja älykkyyteensä. Joku voisi tuota jopa kutsua ylimielisyydeksi, mutta minä kutsun sitä vallan terveeksi itsetunnoksi tai vahvuudeksi.

Riittämättömyys ja epäonnistumisen pelko jota olemme kai saaneet äidinmaidonkorvikkeen joukossa jo pienestä pitäen, on raskas taakka kantaa. Työtä positiivisuuden löytämiseksi joutuu tekemään päivittäin. Meidän kolmas sisaruksemme ei jaksanut enää rämpiä kohti valoa vaan luovutti jo vuosia sitten. Nykypäivänä hän elää omassa päihteiden täyttämässä maailmassa pohtien keinoja jättää tämä maailma, oletusarvona ilmeisesti epäonnistuminen siinäkin, yrityskerroista päätellen. Hänen elämänsä tuo vain surua ja tuskaa hänelle itselleen. Kuinka yksin hän onkaan ja kuinka kauas on hänellä matkaa valoon. Hänestä ei oikeastaan ole jäljellä muuta kuin rauniot ja viilenneet nekin. Joskus aina silloin tällöin onnistun kaipaamaan häntä, onnistun unohtamaan hänen nykyisyyden muistaen sen ihanan pellavapään. Pohdin millainen eno hän olisi lapsilleni, kuinka paljon hänellä voisi olla annettavaa heille. Lapsuutemme juurettomuuden vuoksi meillä ei ole tarjota sisareni kanssa lapsillemme muita juuria kuin toisemme. Sisareni on onnistunut löytämään elämäänsä onneksi muutamia muitakin ihmisiä, kun taas itselläni elämään jäi kovin suuri aukko ystäväni kuollessa. Se miksi tämä suvuttomuus ja läheisten puute minua pohdituttaa niin se johtuu yksinkertaisesti siitä syystä, että minun pitäisi järjestää juhlat lapselleni. Minulla ei ole antaa kuin suuri lista ihmisiä jotka olemme menettäneet, ei ole ympärillä ihmisiä jotka iloitsisivat kanssamme. Ei ole ukkeja, ei mummoja, eikä montaa muutakaan. Olen puutteesta huolimatta äärimmäisen kiitollinen sisarestani ja hänen perheestään. Minä tunnen niin suurta iloa heistä joka hetki. Maailmassa on niin monta joilla ei ole heitäkään. Siksi olen onnekkaista onnekkain, epäonnesta huolimatta.

"Älä anna menneisyyden varastaa nykyhetkeäsi" - Charralea Morgen