Minä ajattelen, että maailmassa on monta kohtaloa ja monta yhteen kiedottua tarinaa. Tarinat ja kohtalot syntyvät meistä ihmisistä. Me luomme niitä, niin tarinoita kuin ihmisiäkin. Jossain tarinan takana on aina ihminen. Ihminen joka ensin on aivan pienen pieni olematon sielu. Kaunis, puhdas sekä kirkas kun vasta pesty kristalli. Tuo pieni sielu täältä päältä maan löytää oman alkunsa. Kaksi ihmistä jotka haluavat tai eivät halua tuota pientä lasta. Hän vanhempansa valitsee itse tai kohtalon avustamana. Joskus tätä ensi kohtaamista tämän pienen sielun kanssa on saattanut odottaa kaksi kovin toisiinsa rakastunutta, joskus elämä alkaa hetken mielijohteesta, joskus se voi syntyä toiveesta lääketieteen auttamana tai muuten kohtalon töytäisemänä. Joskus pieni sielu, jo pieni lapsi siinä vaiheessa, löytää elämänsä synnyttyään ensin toisaalle. Se miten tämä kohtaaminen alkaa ei ole merkityksellistä, vaan se on merkityksellistä, miten tämän kohtalonsa kohtaa. Tämä kohtaaminen on aina ainutlaatuista. Sen myötä syntyy lapsi, äiti ja isä. Perhe. Joskus perhe on kokonainen ja joskus siitä puuttuu osa tai joskus se on erilainen. Sekään ei ole merkityksellistä. Tuo vastasyntynyt on lahja saajalleen, se on kohtalo joka on tullut kasvattamaan ja tullut kasvaamaan. Tuo pieni ihme ottaa paljon, vaatii paljon, mutta vastalahjaksi hän antaa ainutlaatuista rakkautta. Rakkautta joka opettaa niin hyvässä kuin pahassa. Vastasyntynyt on kuin puhdas kangas, jota ympäristö pääsee maalaamaan. Tämä pienen pieni ihminen kasvaa juuri sinne suuntaan kuin ympäristö häntä ohjaa. Tukeeko ympäristö hänen kasvuaan rakkaudella, rikkaudella vai nakertaako köyhyys? Onko hänen mielensä avoin vai sulkeutunut? Minne kasvu lasta ohjaa? Onko hänet veistetty rakkaudessa luottaen ja anteeksi antaen vai onko hän saanut elää pelossa, epävarmuudessa ja suvaitsemattomuudessa? Millainen hän on ja miltä hän tänään näyttää? Jokainen lapsi eksyy olkoon lähtökohdat mitkä hyvänsä. Palaamista helpottaa jos lapsi on kasvanut luottamuksessa ja rakkaudessa. Silloin hän voi luottaa siihen, että vanhemmat rakastaa ja odottaa kaikesta huolimatta. Lapsi luottaa siihen, että vanhemmat eivät tuomitse. Joskus yhteys vanhempien ja lasten välillä on katkennut, silloin lapsi joutuu selviytymään yksin tai muilla voimilla. Kaikki tietävät että yksin on niin paljon raskaampaa palata tai voittaa.

Minä itse pohdin paljon juuriani, syntymää ja lasteni syntymää. Kuinka erilaisten perheiden lapsia meidänkin perheeseemme kuuluu. Mieheni on kasvatettu tiukalla kurilla, minut ilman rakkautta ja hyväksyntää. Lapseni, ne minä olen yrittänyt kasvattaa rakkaudella, luottaen ja kantaen sekä tukien välillä ehkä liikaakin. Mies maustaa keitosta yrityksellä tuoda arkeen myös ripauksen kuria. Joskus silloin tällöin huomaan myös vähätteleväni lapsiani, joka on jäänne omasta lapsuuden perheestäni. Minä työstän tätä tapaa itsestäni pois joka päivä. Puren kieltä ja opettelen. Lapseni onnekseni vielä kehittyvät hetken ja voin paikata tekemiäni virheitä, ehkä. Se mitä en voi korjata, voin vain pyytää anteeksi virheitäni. Anteeksipyyntönikin opettaa lapsilleni, että kaikki tekevät virheitä, opettaa olemaan itselleen armollinen ja opettaa pyytämään anteeksi.Tärkeää on siis oppia virheistään ja pyrkiä korjaamaan niitä myös lasten kasvatuksessa. Ajoittain tuppaan tukemaan lapsiani liikaa. Ehkä en olekkaan luottanut heidän kykyynsä niin kovin kun olen itseni antanut ymmärtää. Joka tapauksessa katsellessani jälkikasvuani minä näen kasvatustyöni tuloksen. Niin monta kertaa huomaan heidän peilaavan minua ja jopa menneisyyttäni ikäänkuin käytökseni kautta. Minä uskon, että jokainen vanhempi joutuu kohtaamaan oman vanhemmuutensa haasteet ja mahdollisuudet jossain vaiheessa. Monet vanhemmat toivovat lapsilleen kaikkea hyvää ja niin minäkin. Minä haluan että lapseni voisivat kaikesta lapsuuden taakoista huolimatta kokea että vieköön maailman tuuli minne hyvänsä, voi kotiin aina paluupostissa palata. Kumpa minä nyt muistaisin pysähtyä hieman useammin arjen tuiskussa kuulemaan, mitä lapsilleni kuuluu, sillä aivan pian he jo muuttavat pois. Jokapäivä minä sorrun heille toteamaan heidän tullessa asioita minulle toimittamaan, vaikka kesken sähköpostin kirjoituksen, että "odota". Ei he odota, aika menee ohi odottamalla. Se hetki kun sanoin "odota" meni siinä hetkeesä. Olisinko voinut pysähtyä kuulemaan ja saada tuon lapseni tuntemaan itsensä merkityksellisemmäksi, kuin sen arjen viestin joka minun prioriteetti listallani meni ohi lapseni asian? Se hetki ei enää palaa. Olisiko se hetki toisin toimiessani saanut minut tuntemaan sitä ainutlaatuista rakkautta, jota vain äidin ja lapsen välillä voi olla. Olisiko se hetki tarjonnut jonkin oivalluksen, jota olisin tarvinnut oppiakseni jotain uutta lapsestani? Ainakin se olisi viestittänyt lapselleni, että hän on tärkeämpi ja merkityksellisempi kuin tämä arkinen asia. Se hetken pysähtyminen olisi kertonut lapselleni, että häntä kuunnellaan ja kenties yritetään ymmärtää. Torjunta, olkoon se kuinka hetkellinen hyvänsä satuttaa, etenkin kun nykyisissä arjen kiireissä ja paineissa monet lapset kohtaavat tätä torjuntaa erityisen paljon.

Lapset ovat suuri ihme. Hedelmöittymisestä syntymään jo vaaditaan miljoonia pieniä ihmeitä, että kaikki menee hyvin ja lapsella on jarrusukkia matkaa masussa turvaamassa. Sitten synnytyksessä tarvitaan paljon onnea jotta siitäkin selvitään. Voi tuota pientä lasta, joka joutuu kohdun turvasta tähän maailmaan avaraan ja kylmään. Silloin uhkaa kuopat tiessä, on niin kovin hankalaa kaikkea ymmärtää ja pöpöjäkin on monen moista. Nuorena taas on lapsi oikea huimapää, omasta mielestä kaikkivoipa, joten on taas vaaroja matkalla monta. Aikuisena sitä on matkassa monet muut vaarat ja haasteet. Mutkia matkaan mahtuu monta. Siksi pitäisi osata olla odottamatta ja nauttia sekä olla kiitollinen jokaisesta hetkestä. Tämä hetki ei enää palaa. Täytyy muistaa jakaa, kiittää ja olla läsnä. Jokaisesta syntymästä syntyy tarina, toivottavasti mahdollisimman pitkä ja onnellinen. Jokainen hetki osana tarinaa on kiitoksen arvoinen.

Vielä tähän loppupohdintoihin voin kertoa, että esikkoni painoi vajaa 4 kg kun sain hänet syliini ensikerran. Nyt hän tuo elämääni sata kiloa huolta, murhetta, mutta onneksi myös iloa. Painoa hällä on jo aika paljon enemmän kuin syntyessään mutta kuitenkin selkeästi vähemmän kuin tuo satakiloinen taakka. Kuopukseni painoi maailmaan tullessaan reilusti yli 4 kg kun sain hänet maalattavakseni. Nyt hän painaa vajaa 50 kg ja on niin pieni vielä että vallan viime yönäkin tuppasi tulemaan äidin ja isän viereen, kera oman peiton ja tyynyn. No kerrottakoon suurta iloa elämääni tuo myös hieman yli 3 kg syntyessään painanut sisarukseni esikoinen. Siinä on lapsi joka on vain tuonut elämääni puhtaasti pelkkää iloa. Hän on enkeli ja näyttääkin siltä. Nyt iloa tuo myös hänen veljensä joka kasvaa sisarukseni masussa vielä, on arvioitu painavaan 1200 g. Voi rakkaus, mikä pakkaus, jo niin suuri hänkin. On ihanaa että maailmaani mahtuu niin monta erilaista tarinaa ja minä olen osa kaikkia niitä. Kiitokseni kuiskaan mukaan syystuulen.




"Ajattelen käsiäsi,äiti.
Niillä sinä olet kantanut minua.
Olet kylvettänyt, kuivannut, pukenut,
syöttänyt, saatellut uneen.
Minussa on sinun kosketuksesi.
Vaikka ihoni solukko uusiutuu,
sinun kosketuksesi säilyy minussa.
Iho välitti kättesi sanoman sisimpääni."
-Tytti Issakainen