Minä olen aina halunnut uskoa sellaisiin fantasioihin, joiden mukaan hyvä voittaa pahan, hyvä kertaantuu ja palaa takaisin, olemmalla kiltti ja ajattelevainen, muut kohtelevat sinua samoin, auttamalla autat itseäsi ja muuta urbaani legendaa. Aina en vain ole halunnut uskoa, vaan rehellisesti kerron että olen uskonut. Lukiessa tämänkin blogin tekstejä sen huomaa. Muistan hyvin pienenä tyttönä juosseeni pakasessa yöpaidassa tuhatta ja sataa. Juoksin niin henkeni edestä, että pakkanen ei edes sattunut. Päästessäni tuvan lämpöön kipu yllätti. Muistan vieläkin sen tuskan parahduksen mikä pääsi kun jalkani törmäsi lämpöön. Kuitenkin hetki aiemmin juostessani minä sain voimaa uskosta, että jonakin päivänä tämä kaikki paha muuttuu hyväksi. Muistan uskoneeni onnelliseen loppuun. Ilman sitä uskoa olisin jäänyt sinne kylmään. Nyt tuhansia öitä myöhemmin, minä huomaan uskoneeni aina näihin päiviin. Silloin tällöin uskon, että itsekkyys vie elämässä pidemmälle, mutta otan aina ajatuksen takaisin. On elämä helpottunut ajasta lapsuuden. Ei minun tarvitse pelätä niin kuin ennen, mutta ei tämä helppoakaan ole ollut. En minä muita auttaessani ajattele hyötyväni siitä itse. Läpi elämäni olen tuntenut toisten auttamisen ja asettamisen etusijalle olevan luonnollista. Usein liika kiltteys on altistanut siihen, että ihmiset ovat voineet hyötyä minusta ja sen myötä altistanut jatkuville pettymyksille ihmissuhteissa. Tämän lisäksi se tasainen kuormittuminen on saanut minut kadottamaan oman minuuteni ja sen tarpeet. En ainakaan tunnista niitä enää.

Tänään on tasan vuosi siitä kun perheenä menetimme ystävän. Tuon kuoleman myötä elämästäni kuoli iso osa jotain, jota en osaa selittää. Ehkä aito läsnäolo? Silloin kun me olimme yhdessä tunsin jonkinlaisen voimakkaan läsnäolon. Vaikea on selittää sitä tunnetta. Luulen että en voi kokea vastaavaa enää, vaikka kaipaankin sitä aidon läsnäolon tunnetta. Hirvittävän hyvä esimerkki nykykäsityksestä ns. ystävyydestä on, kuin kuluneella viikolla "ystäväni" tuuletteli arkisia murheitaan ja ajatuksiaan joka päivä useamman tunnin ajan. Torstaina hän totesi itsekkin, että "hei, enhän minä ole ehtinyt kysyä kertaakaan tällä viikolla, mitä sinulle kuuluu, mutta palataan asiaan myöhemmin". Olisin kertonut hänelle, että hyvää minulle kuuluu, vaikka todellisuus onkin ihan muuta. Riitoja, epäedullisia ja kauas mukavuusalueelta pois ohjaavia muutoksia, rahahuolia, rikkoutuneita asioita ja oma rikkoutunut elämäni. Sisällä vellova tuska, jota tämä arki ei ainakaan helpota. Jotenkin kun kurjuutta maksimoidakseen oli kauan kadoksissa sisarukseni päättänyt muistaa minut. Hänet elämä eksytti kauan sitten. Hän yritti ottaa yhteyttä. Myös äiti soitti. Äiti joka usein tuo mukanaan vaan tuskaa. Niimpä kun perjantai koitti ja näin "ystäväni" soittavan minä jätin vastaamatta, kadonneen sisarukseni puheluun jätin vastaamatta. Äidistäkään ei ole kuulunut sitten pääsiäisen. Hänelle pirautin takaisin ensin puhelun hylättyäni, ihan nopeasti kysyäkseni onko hätä ja lopetin puhelun. Koskaan en eläissäni ole toiminut näin itsekkäästi. Minä en jaksanut kantaa enää kenenkään taakkaa. Tämän yhden kerran elämässä minä hokasin, että ei hyvyys todellakaan voita. No hieman hyvääkin, vastasin yölliseen puheluun koska en numeroa tunnistanut. Luurin toisessa päässä oli ihastuttava vanhus, joka soiteli vahingossa väärään numeroon. Häntä ilahdutin unisella höpötyksellä pitääkseni hänelle hetken seuraa. Ei ollut vanhuksella hätää. Numerot vaan oli kadonnut. Toivottavasti tämä vanha rouva voi hyvin.

Joka tapauksessa tarinan pointti oli, että joka kerta kun torjuin ihmisen tunsin palan kurkussani ja ajattelin olevani hirviö. Kuitenkin se helpotuksen tunne kun ymmärsin, että minulla on oikeus. Minä olen rukoillut ja pyytänyt voimaa. Olen kantanut omien taakkojen lisäksi muidenkin taakat. Ei se hyvä ole aina palanut. Vain minä olen loppuun palanut. Muuttunut ihmisraunioksi. Antaessani itselleni luvan olla itsekäs minä helpotan elämääni. Ehkä annan vaan itseni kuolla sisältä, silloin minuun ei voi sattua. Tiedän etten siihen kai loputtomiin pysty, mutta yritän. Ehkä maailma ei olekkaan hyvä paikka niin kuin olen ajatellut. Ehkä on paljon ihmeitä maailmassa, mutta niistä ei riitä minulle, sillä muuten lahjoittaisin ne pois. Ehkä siis annan elämäni valua pois, jotta muilla on asiat hyvin. Minulla on vain tämä yksi elämä, ehkä minun on aika olla MINÄ. Paljon on opittavaa ja voin ajatella etten edes opi, mutta yritän. Omat voimani ei vaan riitä kantamaan muita, kun ne ei riitä kantamaan minua itseänikään. Eikä minua auta kukaan.

On minulla aina silloin tällöin onneksi jotain omaakin. Minulla on kaveri, jolla on pitkä matka elämää takana. Elämä ei ole kohdellut häntä aina hyvin. Hän on mieletön persoona sinällään, että vaikka hänen taakkansa on suurempi kuin maailma, hän ei kaada sitä minulle. Me harrastamme sellaista tuuletuslenkkeilyä. Me puhumme lähes päällekkäin, hölisten painavaa asiaa ja se asia on painostaan huolimatta jaettua. Kun lenkki on loppu sanomme heit ja jäämme odottamaan toistemme kuulumisia. Se ei ole sellaista, ota taakkani ja kanna se. Vaan se on keskustelua. Hän ei koskaan syyllistä, ei tuomitse ja on vain niin kovin kepeää seuraa. Nyt on ollut hieman taukoa lenkkeilystä, kiitos arjen kiireiden, mutta jonakin päivänä taas. Nyt tällä itsekkyyden tiellä mie otan hänet mukaani matkaan. Moni muu jää ja moni muu kuulkoon uuden sanani EI:n. Minä uskon siihen, että jos on kyky ajatella itseään, niin moni asia kolahtaa niin paljon vähemmän. Ehkä siis opin, ehkä en. Kovasti ainakin yritän.

"Älä koskaan riiputa päätäsi alistuneena.
Älä koskaan anna periksi ja murehdi.
Etsi toinen tie.
Äläkä rukoile kun sataa,
jos et rukoile kun aurinko paistaa." -Satchel Paige