Yksi rakas sisarukseni on elävä kuollut. Syntyessään hän oli hyvin hauras, kasvaessaan kovin herkkä. Aivan liian herkkä syntyessään juuri meidän kaottiseen perheeseen.  Minun tehtävä oli tasoittaa tietä nuoremmilleni ja niin kovin parhaani minä yritin. Iskuja saatiin kaikki, toiset isompia ja toiset pienempiä. Kaikki me loimme yksilölliset muistomme, mielikuvamme ja kokemuksemme lapsuudesta. Keskimmäisemme, minun oma rakas sisarukseni, pallonaama, itkupilli, halinalle, pikku panda jne… oli aivan liian haavoittuvainen elämään tätä elämää.  Kun muutin omilleni tai silloisen poikaystävän omille oltuani alle rippikouluiän, suojellakseni sisartani otin hänet mukaani.  Yritin huoltaa, että hän kävisi koulussa ja eläisi. Hiljalleen murrosiän myötä hän hiljeni. Suulaasta itkupillistäni kasvoi nuori, joka ei enää puhunut. Aamulla sohva voitti ja illalla kaverit vei. Jossain vaiheessa olosuhteiden muuttuessa, hän jäi sinne kavereiden maailmaan. Tuli hänelle sydänsuruja kumppanuuksissa, tappeluista kaveruuksissa, ystävien kuolemia eikä lapsuuden kotikaan voinut hyvin. Viina vei, tuli huumeet, kerta kerran jälkeen vahvemmat. Silloin tällöin hän haki lepoa minun kodistani. Elämä muuttui raadollisemmaksi. Miten monta kertaa pelkäsin hänen tulleen tapetuksi, hakatuksi tai kuolleen oman käden kautta. Tarinat joita kuulin oli kidutusta, osa hänen hallusinaatioiden tuottamia, osa paloja todellisuudesta. Kuolema kolkutti ovelle niin monta kertaa. Pian huomasin, että tuon kuoren alla oli kuollut sisarukseni.  Siihen mennessä olin jo auttanut, auttanut enemmän kuin pystyin, mutta luovuttaminen veisi sydämeni. Tuhoaisi sisimpäni, mutta minulla ei ollut muuta kuin luovuttaa. Tuo kuori elää. Se pelkää kuolemaa, mutta haluaa kuolla. Kuollut on kuorikin jo monta kertaa, mutta ihmeen kaupalla aina joku hänet takaisin elämään riuhtaisee. Huumeet, viina ja lääkkeet höystettynä kuoleman suomalla toivolla ja pelolla, sitä hänen elämänsä on. Usein olen kuullut kuulumisia hänestä äidiltämme, mutta viime aikoina en ole ollut yhteydessä äitiimmekään. Näin ollen kuulumiset ovat jääneet kuulematta. Ei sisarukseni enää itse osaa ottaa yhteyttä. Kaikki myrkyt ovat liuottaneet hänen aivonsa ja muistinsa. Ei hän aina muista nimiämme, jolla yhteystietojamme kaivaa, numerot katoavat onnekseni puhelinten mukana säännöllisin väliajoin. Toisaalta hyvä niin, olen luopunut ja se on myös sisarukseni tahto.  Hän on toivonut ”Muista minut sellaisena kuin olin, elä sellaisena kuin olen”. Joka tapauksessa jokainen päivä hän on mielessäni. Keskustelin hänen kanssaan pienen pätkän naamakirjan viestien kautta ja jälleen epätoivo valtasi mieleni. Kuinka kovaa tuohon ihmiseen sattuukaan. Se viiltävä kipu ja toivottomuus, epäusko omaan elämään, se satuttaa kuulijaa. Hyvä luoja, minä ajattelin. Pelasta hänet. Toivoa ei enää ole, kipu on liian suuri, pelkotilat ovat kasvaneet suuremmaksi kuin maailma. Kuitenkin kaikessa muistamattomuudessa hän muistaa lapseni. Voi kumpa hän voisi olla heidän elämässään. Kumpa silloin kuin hän särkyi, olisin voinut hänet pelastaa. Minä yritin. Nyt jo aikaa sitten minä luovutin. Pystynkö aina elämään päätökseni  kanssa? En todellakaan. Niin kovasti häneen uskoin ja niin kovasti häntä suojelin ja rakastin. Jonakin päivänä toivon niiden ihmisten joiden olisi pitänyt meitä oikeasti suojella kokevan sen kivun, mitä minä ja sisaruksemme tunnemme. Välillä kovemmin ja välillä hieman hiljemmin me sen tunnemme, mutta aina se on lopulta läsnä.

Nyt kuin yritän hyväksyä menneen, rakentaakseni tulevaisuudesta entistä myönteisemmän, yritän antaa anteeksi jatkaakseni matkaa. Huomaan edelleen olevan olemassa asioita jotka muistuttavat minua siitä mitä koimme ja siitä mikä aiheuttaa itsellenikin tunteita joita on itsessäni vaikea hyväksyä. Toisaalta tahdon olla itselleni armollinen ja todeta tehneeni parhaani. Kuitenkaan en voi antaa anteeksi itselleni, että luovutin. Jossain tuolla syvällä sisimmässäni olen pettynyt itseeni, jossain tuolla syvällä minä näen toivottomuudessa toivon, jota ei ole. Sisarukseni on kuollut, vain kuori elää. Sen asian tunnistaminen, että ilman sisarukseni sitoutumista, ei häntä voi auttaa. Hän ei halua tulla autetuksi, ehkä kuulluksi, mutta ei autetuksi. Pelko on kasvanut hänen sisällään niin suureksi, että hän ei voi kohdata enää elämää. Se mikä sattuu, on se hänen ajatus että enää mikään ei tuota mielihyvää, ei edes huumeet. Minä luulin hänen ymmärtävän sen päivän koittavan, kun nuorena hänen kanssaan asiasta puhuin. Ei mielihyvä loputon ole huumeissa eikä lääkkeissäkään. Kun annos ja vahvuus kasvavat riittävän suureksi, etsiminen loppuu. Enää hän ei koe mielihyvää. Vain pelkoa ja toivottomuutta.

Toivon, että siellä jossain, on sisarukseni sielun hyvä olla. Noissa kuorissa hän ei enää asu. Minä toivon, että jos on aika, niin kuoretkin väsyy etsimästä mielihyvää huumeista. En tiedä toivonko elämää vai kuolemaa. Toivon vain hänellekkin palan mielihyvää ja rauhaa. Olen niin kovin onnekas, että ennen kuin hänen sielunsa pakeni, minä näin sen puhtauden. Salaa sisimmässäni minä toivon, että ne ihmiset jotka mursivat ja likasivat sen viattomuuden ja puhtauden saisivat kokea sen kivun jota sisarukseni tuntee. Toivoisin olevani niin vahva, että voisin vain antaa anteeksi ja hyväksyä, mutta niin ei taida käydä. Minä yritän…

” En aina voi sua ymmärtää.
Oisit ees voinut yrittää,
Vaikka joskus tuntuu,
että kaikki on turhaa.

Sä koitit mulle selittää,
ei oo järkee jatkaa elämää.
Mä tahdoin olla sulle
Syy jatkaa huomiseen”
-Apulanta