Minä eilen heräsin siihen kun auringon valo tulvi makuuhuoneen ikkunoista sisään ja tunsin sisällä pientä lämpöä. Ei ole aikaakaan siitä, kun en uskaltanut haaveilla ja unelmoida. Minä en edes halunnut herätä päivään seuraavaan. Ja nyt, minä koen sisällä pienen lämmön. Minä kirjoitan menneisyyttä vahvuudeksi ja nyt uskallan luoda jopa tulevaisuutta. Minä leikittelin ajatuksella siinä aamuauringossa kelliessä, että miltä elämäni näyttää viiden vuoden päästä?

Viiden vuoden päästä minä istun aamukahvilla samaisen auringon alla, joka ilahduttaa minua tänäänkin. Mieheni istuu minua vasten, teinipojan vielä nukkuessa. Keskustelemme miehen kanssa yhdessä menneestä ja tulevasta. Me koemme riemua, että tyttäremme pääsi turvallisesti muuttamaan opintojen perässä ja hän menestyy opinnoissaan, kantaen itsenäisesti vastuutta elämästään. Me olemme myös ylpeitä pojastamme, joka on edes hieman petrannut opinnoissaan. Sisarukseni perhe ja tyttäremme on saapumassa pääsiäisen viettoon kotiimme, joten teemme listaa siitä että mitä syömme pääsiäisen pyhänä. Olemme niin täynnä iloa ja valoa mieheni kanssa, kun olemme saaneet nähdä heidän kaikkien kasvavan ja kehittyvän siihen, missä he ovat nyt. Tämä kaksin kesken jaettu hiljaisuus on arvokasta, mutta me jo odotamme lasten ääntä ja pientä sotkua taloon, sillä yhdessä meidät on luotu olemaan. Hiljaisuutta osaa sitten pyhien jälkeen taas arvostaa.

Työssä minä olen kehittynyt. Minulla on enemmän työkaluja auttaa muita. Me yhdessä oivallamme asiakkaiden kanssa. Työ vie hieman vähemmän, sillä olen löytänyt työkaluja jolla osaan rajata työtäni. Olen löytänyt myös vahvuutta, jotta en uuvu myötätuntoon. Koen olevani oman alani ehdoton osaaja ja asiantuntia. Voin auttaa työssäni myös muita ammattilaisia oivaltamaan. Miehen työ on juuri niin haastavaa kun sen täytyy olla. Hän saa rajata työnsä, jotta meille jää yhteistä aikaa, mutta toisaalta tehdä hieman normaalia enemmän, jotta se vastaa mieheni tarvetta.

Rahaa meillä ei ole yhtään sen enempää kuin nytkään. Vain sen verran, että pärjäämme tilipäivästä tilipäivään ja laskut tulevat eräpäivänä maksetuksi.  Velkaa meillä on vähemmän päivä päivältä. Ehkä joskus meillä olisi sen verran säästöjä, että voisimme hieman investoida taloomme. Me emme tarvitse enää rahaa paljoa,  vain riittävä on sopiva määrä. Meidän ei tarvitse matkustaa kauas ja kalliilla tunteeksemme onnea. Meidän ei tarvitse pukeutua merkkivaatteisiin, kun halvempikin lämmittää.

Arjen iloa meille tuottaa kevään värit, luonto ja yhdessä vietetyt hetket. Nyt lapsiarjen hiljentyessä me olemme alkaneet käymään miehen kanssa päiväkävelyillä luonnossa. Usein me kävelemme ja olemme hiljaa tai puhumme kevyistä asioista. Me olemme viiden vuoden päästä oppineet iloitsemaan hetkestä ja lakanneet pelkäämästä tulevaisuutta. Hetki kerrallaan me askellamme yhdessä. Tunnemme niin suurta yhteyttä, iloa ja onnea. On meillä tieto ja ymmärrys, että tämän viiden vuoden aikana me olemme ehkä hyvästelleet muutaman omaisen, heidän siirtyessä taivaanrannan toiselle puolelle. Ehkä olemme törmänneet myös muutamaan muuhun vastoinkäymiseen. Me lohdutamme itseämme, toisillamme. Me yhdessä miehen kanssa nojaudumme toisiimme ja nautimme mahdollisuuksistamme, siksi ne arjen surut ovat aiempaa siedettävämpiä.

Voin vain olla kiitollinen viiden vuoden päästä tästä onnen yltäkylläisyydestä, jota saan elämässäni kokea. Huomioitavaa on, että melkein elän jo unelmaani. Hieman… sillä opinnot ovat vielä kesken ja muutamat asiat on vielä toisin, mutta ei suinkaan kurjemmin. Voin siis todeta, että näin on hyvä juuri tänään.  Viiden vuoden päästä minulla on kuitenkin jotain hieman lisää. Minulla on ihana ystävä, jonka kanssa saan jakaa elämän ilot ja haasteet, kääntäen nekin vahvuuksiksi. Ehkä ystäväni omaa perheen ja meistä tulee ystäväperhe. Ystävälleni paljastan salaisimmatkin aatokset. Hänestä iloitsen ihan kamalasti ja pyrin vaalimaan sekä kiittämään ystävyydestämme. Elämä on opettanut tuntemaan kiitollisuutta ystävyydestä, sillä niin monta ystävyyttä olen menettänyt ja niin monta ystävää minulla on ollut, jotka lopulta eivät kulkeneetkaan matkassa mukana muutoksen tiellä. Niillä ystävyyksillä ei enää ole merkitystä, olen kirjoittanut heidät uusiksi, vahvuuksiksi ja opetuksikseni. Yksi ystävä kulkee mukana rinnan alla, suoraan sydämessä, mutta meidän ystävyys olikin ainutlaatuinen. Ystävyys, kunnes kuolema meidät erotti ja jälleen joskus jälleen yhdistää. Voi olla, että tämä kaipaamani ystävä joka minua viiden vuoden päästä ilostuttaa, on jo aivan tässä, mutta en näe sitä vielä kovin selvästi. Olen vasta alkanut heräämään negatiivisuudesta ja voimavarojen puutteessa. Olen nyt vasta noussut horjuen varaamaan omille jaloille, tunteille ja ajatuksille. Tästä on vielä matkaa ennen kuin oppii luottamaan, että elämä kantaa. On se kantanut tähänkin päivään ja viiden vuoden päähän.

”Kiitollisuutta kasvattaen, matkalla kohti onnea”