Minun elämääni on mahtunut vain yhtä suurta perhettä. Ihmisiä, jotka ovat vallanneet jo syntyessään sydämeni. He ovat saaneet minut kiirehtimään työstä kotiin ja herämään entistä aikaisemmin. Nyt on nimikin annettu uusimmalle tulokkaalle, sisareni lapselle. Sehän tietää sen, että olemassa olevien appivanhempienkin arvostavilta katseilta on hengissä selvitty, niin minä kuin siskonikin omiensa. Perhe elämä on niin ihanaa. Nyt kun olemme taas hieman pienemmällä määrällä kasassa, kun yksi suuri perheemme on jakautunut kahteen itsenäiseen yksikköön, voin todeta että ompa hiljaista. On niin hiljaista, että silmät painuvat väkisin kiinni ja sitä puhuu kuiskimalla, että ei vaan kukaan heräisi, vaikka ei ole edes yhtään pientä kotona. Mieli vaan ei ole tottunut tähän hiljaisuuteen, joka valtasi talon pitkästä aikaa.

Minä olen onnekas kun minulla on nämä ihmiset elämässäni. Kuinka paljon köyhempää elämäni olisi, jos en saisi jakaa sitä sisareni ja hänen jälkikasvunsa kanssa. Siksi olen niin onnellinen kaikista koettelemuksistamme, ne ovat muokanneet meistä meidät. Minä olen onnellinen myös lastemme puolesta, sillä isoista ikäeroista huolimatta he tarvittaessa osaavat turvata toisiinsa. He kasvavat hiljalleen yhteen. Me olemme perheen ja suvun yksikkö. Menneisyys ei jättänyt meille juuri muuta. Juuri siksikin minä olen onnellinen, että me olemme me. Maailmassa on monta ihmistä, joilla ei ole syntynyt tämänkaltaista yhteyttä. Sen yhteyden merkitys korostuu uusien ihmisten ja menetysten myötä entistä suuremmaksi. Sitä oppii arvostamaan ja kiittämään, kun on huomannut että mikään ei ole elämässä lopulta kovin pysyvää.

Ihana hetki oli tänään kuin istuimme mieheni kanssa ruokapöydässä ja mieheni totesi, että "ajatella, jonakin päivänä me istumme kahdestaan tässä ruokapöydässä ja pohdimme, että entä jos olisimme tehneet vielä yhden lapsen". Ajatus oli ihana siksi, että juuri sillä hetkellä olisi voinut kuvitella mieheni haaveilevan mielummin hetkestä halkopinolla ihan ylhäisessä yksinäisyydessä, ennen kuin iltatähdestä. Ajatus myöskin lämmitti senkin suhteen, että vaikka me emme juuri ehtineet tavata ties miten pitkään aikaan, niin että oikeasti olisimme kohdanneet, silti tuo ihminen ajatteli meitä yhdessä. Oikeasti näin on hyvä. Ehkä silloinkin kun harmaat valtaavat lopullisesti päämme ja aika jättää kasvoihimme entistä syvemmät uurteet,  me saamme iloita sisaremme pienokaisista. Ehkä toivottavasti hyvin kaukana tulevaisuudessa saamme myös sisareni lastenlapsien ja omieni lastenlapsien kasvua ja kehitystä seurata siinä vanhenemisen lomassa. Emme me tähän enää omaa iltatähteä kaipaa, eikä me sellaista omaa pientä enää saataisiinkaan, vaikka kuinka kuumeilisimme. Perheemme on juuri tälläisenä vallan mainio. Välillä hieman pienempi ja toisinaan taas suurempi. Ikää perheestämme löytyy ikähaarukan kaikista sakaroista ja yksilöllistä kehitystä sekä kasvua tapahtuu joka saralla. Välillä on vauhtia enemmän ja välillä hieman vähemmän. Tärkeintä on olla me, yhdessä ja erikseen.

Aavistuksen horisontissa häämöttää tummaa, kun kadonnut sisareni ei kestä enää mieltään mustaa ja oli jälleen pyrkinyt satuttamaan itseään, tunnistaakseen olemassa olonsa, tuottaakseen itselleen kipua, rangaistaakseen mieltänsä tai jotain muuta, ehkä vaan huutaakseen apua etsiessään tietä rauhaan ja mielihyvään. Tämä on hänen arkea ja elämää. Sitä se on ollut jo monta vuotta. Ennen se sattui, mutta nyt sen kuulee, sen jopa joskus ymmärtää ja joskus taas miettii miksi. Minä olen luovuttanut ja voin vain odottaa... Minä luulen niin kylmältä ja pahalta kuin se tuntuukaan myöntää, vain kuolema tai suuri onnettomuus voi hänet tuolta kivulta pelastaa. Minä toivon, että hänen ei tarvitsisi enää etsiä, vaan hän löytäisi kaipaamansa. Hän on saanut kärsiä jo aivan liian kauan.

"Uskon että elämämme tärkein asia on se,että joku saa meidät vakuttuneeksi siitä,että meillä on heille merkitystä." - Juhani Töytäri