Jokainen tuntee Sannin kipaleen ”että mitähän vittua” . Tiedän sen kertovan uskottomuudesta. Minulle tämä rallatus ja se ääni, jolla kipale esitetään tuo auttamattomasti mieleen  avuttomuuteni teinini kanssa, joten pakko jakaa Sannin rallia mukaillen, oma voimarallini blogilleni, itseni iloksi.

”En haluu kahlita sua tai käyttää jesarii, mut oo välil kotona jo ennen hesarii.
Ja valossa, voitko olla hereillä?
Sanot, et oot poikki vieläkin ties mistä töistä.
Reksisi jälleen soitti, käski kiittää haistatteluista.
 Miks piiloudut sun maskiin?
Ja  mä mietin, että mitähän vittua, mulla alkaa huumori loppua.
Kiva et sul on kavereita, mut frendit ei maksa sun kuluja.
 Että mitähän vittua, kohta alkaa mun legot tippua, kun hampaiden kestävyyttä koitan.
Na-na-na-naaa-nana-jee-e Na-na-na-naaa-nana-jee-e.
 Että mitähän vittua, mullahan alkaa huumori loppua.
En haluu stalkkaa sua tai käyttää Finderii,
mut sun repusta löyty jälleen röökiä ja kaljaa.
Kun hengaat sun ystävien kaa, ootan aina jotain uutta yllärii.
En tunne sua, sä näytät vieraalta,
 ja mä mietin, että mitähän vittua, mullahan alkaa huumori loppua.

 Että mitähän vittua, kohta alkaa mun  legot tippua. Sun tolloiluista kuulin vähän juttua.
 Na-na-na-naaa-nanai-e-jee-e Na-na-na-naaa-nanai-e-jee-e.
 Että mitähän vittua, mulla alkaa huumori loppua-loppua-loppua.
Mä haluun antaa vielä kerran siimaa.
 Joka aamu pyydän anteeksi, et ylireagoin tai vaadin sulta liikaa.
Että mitähän vittua, mulla alkaa huumori loppua.
Kiva et sul on kavereita, mut muistutan että frendit ei maksa sun kuluja.
Että mitähän vittua, kohta alkaa mun legot tippua. Sun hölmöilyistä kuulin taas vähän juttua.
Na-na-na-naaa-nanai-e-jee-e Na-na-na-naaa-nanai-e-jee-e.
Että mitähän vittua, mulla alkaa huumori loppua-loppua-loppua.
 Na-na-na-naan-ana-na-ai .
Kiva et sul on kavereita, mutta muistappa kuka lopulta sut taas korjaa.”

Sitä se teinin äidin arki on, kun kiristää hampaita yhteen niin, että lopulta pelkää menettävänsä ne. Välillä purren kieltä ja yrittäen hengittää. Yritän ymmärtää, vaikka ei ole helppoa tää. Teinini elää ihan omaa elämää, omassa pienessä maailmassa. Jos joskus olen erehtynyt ajattelemaan, että ”onneksi minun lapseni”, olen mitä todennäköisemmin ollut väärässä. Minä olen toivonut ja yrittänyt, mutta omalla tavalla epäonnistunut. Kun minä pieni ihminen sain vauvani aikanaan syliini, tiesin kyllä että ei tule olemaan helppoa, mutta huh, en todella arvannut pienestä kasvavan niin suuren ja kovan. Kuinka monta vuotta vielä ja kakkonen heti perässä?  Olisimpa pullottanut aikanaan vauvantuoksua, jotta muistaisin ja tuntisin muutakin kun huolta, riittämättömyyttä, hämmennystä, ihmetystä ja kaikkea muuta. Missä menee tie tulevaisuuteen lapseni tai lasteni kanssa? Kaikki hatun nostot ja hurraa huudot kaikille äideille, jotka ovat luotsanneet lastensa teini-iät läpi harmaantumatta, hampaita menettämättä, hermonsa säilyttäneenä ja mahdollisista vahingoista huolimatta saaneet luotsattua lapsensa aikuisuuteen. Äitiys ja yksinäisyys sekä turvaverkon puute on kuulkaas näissä kasvunpaikoissa erittäin harmillista.