Eilen tapasin erään kollegan ja rupesimme siinä puimaan nykyisiä työelämähaasteita ja todettiin, että monet ongelmat työpaikoilla sekä yritysmaailmassa johtuvat minä - keskeisyydestä. Aivan kuten myös monet ongelmat ihmissuhteissa aiheutuvat samasta asiasta.  Tällä kertaa kollega sanoi sen vaan loppukaneettina ääneen, en minä, joka olen tätä pohtinut usein aiemminkin.  Jokainen meistä tiedostaa, että Minä - ensin ja Sinä - sitten. Näin se elämä pyörii. Kuitenkaan useinkaan elämän ei pistäisi mennä niin? Eikö lähes kaikessa toiminnassa tulisi ajatella, ketä varten minä oikeastaan työskentelen? Eikö se kuitenkin ole se asiakas tai työntilaaja, joka palvelun maksaa. Vaikka saamme tehdystä työstä rahapalkkion, niin eikö tärkeämpää kuitenkin ole tyytyväinen asiakas, kuin se, että saamme rahan? Heikko työnlaatu, joka on tuotettu tauot ja muu elämä edellä, vie taatusti tulevia maksavia asiakkaita kauemmaksi. Tai ajatellaan hoitoalaa. Entä jos hoitaja potilaan kertoessa vessahädästä toteaisi, että nyt ei ehdi kuin on tuo kahvitauko? Entä, jos juuri sinä olisit tuo potilas? Entä, jos hoitaja tekee asiakkaan puolesta, jotta ehtii kaiken, jotta ehtii tauolle. Lopulta asiakas ei enää halua tai edes pysty tekemään itse, ehkä se toimintakyky todellakin laskee niin, että potilas todella tarvitsee kaikessa täyden avun. Ei näin aina ole, vaan esimerkkejä elävästä elämästä kärjistäen. Kuinka sinä toimisit, mihin sinä sijoittuisit suhteessa tuohon ihmiseen eteen - taakse - rinnalle? Entä parisuhde tai ystäväsuhde, jos se on vain hyötysuhde, joka palvelee toisen tarpeita syöden toiselta. Voiko se lopultakaan toimia? Täydellinen kumppanuus, tasavertainen, onko se edes mahdollista? Me ihmiset, jotka ikään kuin asetamme itsemme toisten taakse, asettaen toiset edellemme, olemme lopulta maksajia. Me olemme niitä, jotka ensimmäisenä menetetään, kun aina tulee joku joka vie sen leivän tai ajan toiselta. Aina on se joku, joka hyötyy toisen tekemästä työstä, saaden kaiken kunnian itselleen, laittamatta itse välttämättä tikkua ristiin toisen hyväksi. En tarkoita, että omasta hyvinvoinnista tarvitsee kenenkään luopua tai lakisääteisestä tauostaan, vaan ajatuksesta että tyydyttäisimme oman hyvinvoinnin ohessa myös muiden tarpeita, vastaisimme kysyntään. Entä sitten, jos potilas kävisi vessassa ja hoitaja menisinkin vasta sitten kahville? Entä jos teen työni hyvin ja palvelisin asiakkaani ensin, jotta saan sitten hyvillä mielin palkita itseni tyydyttäen omat tarpeeni? Entä, jos me vaan oppisimme - Kiitos – Ole Hyvä – Anna Anteeksi. Entä jos hymyilisimme, huomioisimme oman hyvän lisäksi muiden hyvän ja entä jos hyväksyisimme?

Entä jos tänään jokainen meistä toimisikin niin, että kysyisi toiselta, mitä sinulle kuuluu, tarvitsetko apua/tukea tekemässäsi työssä? Sen jälkeen pysähtyisi kuulemaan sen vastauksen. Entä jos sen lisäksi pysähdyttäisiin ja kerrottaisiin kuinka tärkeä se toinen onkaan tai vaikka kuinka ihana paita hänellä onkaan päällä? Minä niin kovin mielelläni kuulisin itsekin, että olen omalla persoonallisella tavallani korvaamaton tai tärkeä? Olisi mukava kuulla, että tekemälläni työllä on merkitystä, sillä tiedän jossain syvällä sisimmissäni, että sillä on. Nyt sitä ei vaan nähdä, kuulla vaan sitä työpanostani pidetään itsestään selvyytenä, niin töissä kuin kotonakin. Minä toivon, että joku huomaisi, minä osaan ja minä pystyn. Minäkin näen jokaisen ihmisen merkityksen, jota tänäänkin tapaan niin kotona kuin töissäkin. Minä muistan tervehtiä niitäkin, joita kukaan ei koskaan huomaa. Minä tunnen sen ihmisen, jonka ohi kävellään, niin hyvin että tiedän koska hän lomailee. Minä tiedän tasan, mikä olisi erilaista, jos juuri hän ei tekisi työtään. Nyt kun puhutaan irtisanomisista tuotannollisista ja taloudellisista syistä, on erityisen merkityksellistä, että puhallamme samaan hiileen. On tärkeää nähdä kuinka arvokasta työtä kukin tahoillamme teemme. Sinä, joka aina hyödyt muiden tekemästä työstä, jos sinä jäät, niin sehän saattaa merkitä että altistut lopultakin huonolle omalletunnolle kuin myös työnteolle.  Entä jos tehdäänkin töitä yhdessä? Jokaisella meillä on vahvuuksia, lyödään ne yhteen. Lopulta työssämme huomataan, että kukaan meistä ei ole toinen toistaan vähempiarvoinen ja kenenkään merkitys ei ole niin suuri, kun kaikki me yhdessä. Ollaan kaikki tänään erilaisia, yritetään pysähtyä kysymään ja kuuntelemaan vastaus. Se ihminen, jonka ohi kävelet tänään saattaa olla se ihminen, joka sinut huomenna pelastaa? Huomaa hänet jo siis tänään.

” Tahtoisin toivoa sinulle jotakin oikein hyvää:
enkelin siipien havinaa ja iloa onnea syvää.” - Petri Laaksonen, Anna-Mari Kaskinen