Niin se saapuu juhannus. Meillä on talo täynnä elämää ja tietenkin nurmikot ajamatta ja kaupassa käymättä, mutta ehtiihän tuota. Sisarukseni jälkikasvuineen siis saapui jo viime viikolla, joten menoa ja meininkiä on riittänyt. Nyt me laskeudumme keskikesän juhlaan, vaikka minä vallan itse vielä elän keväässä. Tuntuu hurjalta kuinka aika kiitää, että ei sitä ajankulua enää edes huomaa.  

Jälleen olen niin kovin kiitollinen perheestäni, kodistani, hoitamattomasta pihastani, kun kaikesta muustakin mikä elämääni rikastuttaa tai elämääni kuuluu. Me olemme uskaltautuneet jälleen hieman kurottautumaan pois mukavuusalueelta, meistä on tullut melko rohkeita kaikkien epäonnistumistemme johdosta. Jokainen kurkoitus ja yritys pois mukavuusalueelta pelottaa ja melkein jopa sattuu jo ennen tömähdystä, mutta me uskallamme. Rohkeaksi ei voi tulla, jos ei edes uskalla.

Juhannuksessa on taikaa, tarttukoon sitä matkaan mukaan sen verran, että se kantaa. Tuokoon juhannus onnea, valoa ja iloa kaikille muillekin, jotka niitä ominaisuuksia elämäänsä kaipaa.

”Pään painan ruohikolle
ja oion jalkojain.
En jaksa pohdiskella,
mä tahdon olla vain.

Sen viisaammat voi tehdä,
mä päivän kultaan jään.
Mä tunnen kaikki tuoksut
ja luonnon loiston nään.

Voi leikitellä mielikseen,
voi ottaa jättää paikoilleen
tai olla niin kuin luonnostaan
ja maata vaan.

Mä peikko siihen uskoon jään,
on maailmaa tää minkä nyt mä nään.” – Tove Jansson –