Minä rakastan luontoa ja synkimpinäkin hetkinä olen saanut voimani ja rauhani metsästä, hiljaisuudesta ja linnun laulusta. Nyt luonto on kuitenkin osaltaan alkanut tulla liian lähelle. Pian voin pystyttää pihaportille kyltin, joka toivottaa kaikki tervetulleeksi eläinpihalle. Ihan niin kovin rakas ei ole kaikki se luonto, joka pihalleni muuttaa. Meillä asustaa pari kulkukissaa.  Ei voi jättää mitään minnekään saati siskon vauvaa pihalle, kun nämä kissojen aiheuttamat vahingot pelottaa. Ei ole kauan kun toinen näistä käveli suoraan kotaamme lihantuoksun perässä meidän siinä paistellessa palan painiketta. Toinen vanhempi kulkuri käppäili tänä aamuna portilla vastaan, ei väistänyt ei, vaan suhisi vaatien minut häntä väistämään. Täytyy sanoa, että niskavillat nousi minultakin pystyyn ja paapatin siinä mennessäni, että kukahan tämänkin tontin on maksanut.  Täytyy toivoa, että heistä olisi jotain hyötyäkin ja he pitäisivät jonkun hiiren edes poissa tontilta. Aiemmin meillä oli myyriä kamalasti, mutta luojan kiitos myyräkarkoittimelle, he muuttivat naapuriin.  Nyt löysi uuden kodin orava joka päätti pistää tupansa pystyyn meidän talon sisään. Voi ihmettä, kun meillä pääsee ihan saunaan istuskelemaan ja kuuntelemaan katon läpi oravaperheen onnellista elämää. Koskaan aiemmin ei talossani ole moisia tuholaisia havaittu. Erilaisia karkoituskeinoja olen tutkiskellut ja joku ehdotti netin uumenissa Radio Rokkia ja Nikulaa. Sopisikohan siihen tehtävään mieheni. Laittaisin mieheni siihen pesän ulkopuolelle laulamaan serenaadia yhdessä kulkukissojen kanssa? Loukkuakin ehdotin, mutta entä jos saan oravaemon ja poikaset jäävät orvoiksi. Suru siinä tulisi niin minulle kuin poikasillekkin ja se kai on kiellettyäkin osasi mieheni kertoa? Ongelmaa siis kerrakseen, mutta eihän siinä kaikki. Oravan kodin vieressä talon tuuletusaukossa tai joku muu reikä, mikä talon seinässä kuuluu olla, asuu rouva kuningatar mehiläinen kera haareminsa. Heidätkin voi kuulla ihan siinä saunassa istuen. Vilinä ja suhina tuntuu olevan melkoinen. Mutta hitto vie, jos niitä häätämään rupeaisi niin ulkoapäinhän sekin pitäisi tehdä, joten mikä olikaan suunta mihin he sitten pakenesivat vai sisälle? Tiedän ei sieltä kulkua sisään ole, mutta minun tuurini, haloo, onko kukaan sitä koskaan nähnyt? Minä en ainakaan ole tuuriini hyvään törmännyt. No,  jotta varmasti olisi neliöt hyötykäytössä pienen pienessä majassamme, on samaisen sisäänkäynnin varrelle johon mehiläiset majansa rakensi,  rakentanut myös ampiais-saattue pesänsä. Sama ongelma, olkoon siellä, sillä muuten ne valloittavat kotimme sisäkautta. Olipa ampiainen rakentanut pesänsä myös uuteen varastoommekin. On siinä heillä tilaa temmeltää, sillä ei sitä sinnekkään enää ihminen uskaltaudu. Sitä minä vaan, että nuo asukit ei taida laulamalla lähteä, että josko talvella pistäs taloon reitin umpeen, mutta mitä sitten? Täytynee perehtyä heidänkin elämään hieman tarkemmin. Lisää silmän iloa löytyy seudun siivekkäistä lihavista, sillä he vetelivät kesäaamiaiseksi marja puskat raakana. Luumupuun valloittivat vuorostaan kirvat. Tässä talossa ei kyllä enää yhtään luontoa kaivattaisi. Yksi tervetullut tuholainenkin pihaltamme bongataan, kun aivan aikojen alusta on tontillamme ollut ja käynyt tikka. Iso ja kaunis kun mikä. Hän on tainnut nukkua pois, mutta nuorempi on näemmä ilmestynyt tilalle. Hän antaa kyytiä joillekkin pihamme ötököille ja näimmepä kun hän kävi kylässä meidän hyönteishotellissammekin. Vierailee meillä silloin tällöin peurojakin. Tulevat aivan lähelle, aidan yli kurkoitellen. Saattaapi myös ajoittain törmätä naapurin heppoihinkin, jos oikein silmä tarkkana ympäristöä tutkailee. Heidän kukkonsa ainakin joka aamu kuulee. Komiakin on, nähdyksi hänkin on tullut omalla pihallaan tosin vaan.

On tässä siis luontoa kerrakseen ihan omiin tarpeisiin, vähenemään päin toivotaan. Tänään he, siis oma pesueeni, kun luonnon tarjoamat lemmikkinikin, saavat kylpeä auringossa, kun itse homehdun työhuoneen nurkassa kaikkien muiden lomaillessa. Jonkunhan se täytyy työllään se miljoonien elävien olentojen koti maksaa.  Yhtään en ole kateellinen, en tietenkään. Tänä aamuna meinasi ottaa ohraleipä, niin kuin vanhempi väestö tahtoo sanoa; olin siis laittanut toistuvan herätyksen soimaan mielestäni aina, mutta olinkin säätänyt sen soimaan vaan maanantaisin. Mieli siis on päättänyt olla lomalla, vaikka kroppa vielä työhön raahautuukin.
Näihin tunnelmiin, lomaa odotellessa…

”Luonto ei tee mitään turhaan.” Aristoteles