Minä aikanaan tulin hyvin yllättäin raskaaksi ja siis totta tosiaan yllätyin tullessani raskaaksi. Ihmettelen itsekin sitä ajatusta, sillä jos ihminen harrastaa seksiä, ei pitäisi yllättyä moisesta uutisesta ehkäisystäkään huolimatta. Jokaisessa ehkäisymenetelmässähän kerrotaan, että ne eivät ole satavarmoja keinoja ehkäistä raskaaksi tuloa. No minä yllätyin siis joka tapauksessa. Minulle oli ennustettu lapsettomuutta ja olin useita vuosia seurustellut jo pidempiä aikoja, eikä ehkäisystä ollut tietoakaan. Miksi käyttäisin ehkäisyä, kun en voi tulla raskaaksi? Tyhmä ajatus, mutta olinhan nuori ja kumppanit kerta toisensa jälkeen samat. No nykyisen mieheni tavatessani tulla tupsahdin paksuksi. Luonto kai oli päättänyt puolestani, että me kaksi olemme yhtä. Koulu oli jo jäänyt kesken, joten minkäs teit. Ympäristön oletusarvo oli, että eihän minusta mitään tule vaan jään kouluttamattomaksi koti-äidiksi. Äiti, on mielestäni titteli joka mielestäni on yksi arvokkaimmista, ellei jopa titteli, joka kuvastaa elämän suurinta saavutusta. Lapsen syntymän jälkeen aloin opiskella työn ja kodin ohessa. Valmistuin, opiskelin lisää työn ja kodin ohessa. Vastoin odotuksia. Koko ajan olen opiskellut hieman lisää, hieman uutta ja kehittynyt. Minua ei arvota tittelit eikä juuri tattelit enkä itse arvota toisia niiden mukaan, mutta joskus törmään siihen että joillekkin ne ovat kynnyskysymyksiä. En ajattele minkään ammatin olevan toistaan vähäpätöisempi. Miksi asioita täytyy yksinkertaistaa koulutustason mukaan? Arvokeskustelu on se mihin koko ajan törmää työssäni ja aika ajoin vapaa-ajalla. ”Kun se on vaan tai niin… ” Viimeksi kuulin, että kun ”sinusta on tullut niin viisas”. Miten? En sitä viisautta itsestäni tunnista. Olen vain ihminen, puhun kuin ennenkin omalla pikku murteellani, kirjoitan yhtä virheellistä tekstiä kun aina ennenkin. Ei koulutus ihmistä muuta vaan se, miten siihen suhtaudutaan, eikä totta? Jos minä opiskelen se johtuu siitä, että olen riittävä sellaisena kuin olen, mutta haluan aina vaan enemmän. Missä on riittävästi, sitä en tiedä. Liekkö riittävää minun taustoilla onkaan? Minä joka olen elänyt vähättelyn maailmassa, en koskaan ole riittävä. Nyt kovasti pohdin, olisiko se riittävä työ-elämän kannalta kenties tässä vai vieläkö hyppään yhden eteenpäin?  Ihan vaan sen takia, että riitän toki itselleni, mutta olenko riittävä työelämälle tai muille? Entä kun nyt jo törmään siihen, että minulle sanotaan että olen ylipätevä hakemaani tehtävään? Saanko enää työtä, jos luen lisää ja korkeammalle? Työelämän kamala ristiriita, että minussa ei ole riittävästi tai sitten minussa onkin liikaa? Kuinka kovasti haluaisin saavuttaa tasa-arvoisen maailman, jossa kaikki on riittävästi juuri sellaisina kuin he ovat. Vain ihminen itse määrittäisi riittävyyden rajan.

Koulutustasoon liittyy myös paljon arvokeskustelua. Jos on akateemisesti koulutettujen vanhempien jälkeläinen odotetaan totta kai, lapsen myös olevan tulevaisuudessa akateemisesti koulutettu, jolla on akateemisesti koulutettu puoliso. Vähempi ei riitä. Akateemisesti koulutetut appivanhemmat saattavat lähestyä uutta mahdollista poika/-tyttöystävää kysymällä hänen vanhempien koulutustason. Puolisoiden odotetaan myös olevan samalla koulutustasolla. Usein kuulee ihmisten välttelevän puhetta puolison koulutustasosta, jos se on poikkeava omaan tasoon verrattuna. Jos miettii ihmisten ensi kohtaamisia, niin usein tervehdykseen liittyy jonkin saavutukseen/arvon tms. esittely.  Jos ihminen puhuu itsestään yhden minuutin, hän sen aikana kertoo poikeuksetta omat saavutuksensa ja tittelinsä. Esimerkiksi, ”olen tällä hetkellä kotiäitinä, mutta oikeastihan minä olen lääkäri”. Tai olempa tavannut erään tytön, josta ensin kuulin hänen vanhempansa arvon, meni monta tapaamiskertaa ennen kuin kuulin, mikä hän itse oli ammatiltaan. Harrastuspiireissä sitä kuulee ensin, millä tasolla kukakin pelaa heti nimen jälkeen, parhaassa tapauksessa ennen nimeä. Lasten harrastuksessa esitellään olen Liisan äiti, Liisa on uimahyppyjen maailman mestari, tai sitten, olen urheiluseuran puheenjohtajan vaimo ja meidän lapsemme on joukkueen kapteenina ja hän on tehnyt satatuhatta maalia tällä kaudella.  Entäs sitten koiramaailma, jossa on erityisen merkityksellistä kenen kasvattama koira, titteli niin omat kuin vanhempien ja jos et ole mitään, et useinkaan ole mitään? Laskeeko se kuitenkaan koiran elämän arvoa, saati koiran omistajan elämän arvoa? Meillä ihmisillä on vastenmielinen tapa siis elää ihan vääristyneessä arvomaailmassa suurimmalta osin. Koulutus ei tee ihmisestä toistaan parempaa, menestys eri harrastuksissa ei arvota ihmisen saavutuksia, eikä ihmisarvo ole mitattavissa todistusten määrällä. Koskaan ei ole liian myöhäistä myöskään tehdä työtä omien unelmiensa eteen. Kuitenkin on hyvä ja minäkin elän juuri nyt sen kysymyksen äärellä, kuka kirjoittaa todella minun elämäni tarinaa? Olenko se minä, joka haluaa saavuttaa suurempia ja arvokkaimpia titteleitä? Miten minä hyödynnän nyt ja tulevaisuudessa näiden ammattien suomaa tietoa ja taitoa niin, että koulutus todella on verrannollinen nähtyyn vaivaan?

Kuitenkin kaikessa pohdinnassani minä koen, vaikka jokin hallitsematon riittämättömyys työntää minua eteenpäin, olen onnellinen että olen saanut/ voinut kouluttautua ja tulla oman alani osaajaksi. Minä uskon, että jokainen missä elämän vaiheessa vain voi kurottautua juuri sinne, minne haluaa. Ei se vanhan ajan järjestys ensin koulutus, naimisiin, talo ja lapsi kelpaa kai kun omalle jälkikasvulle ohjeeksi. Minullakin elämä meni jokseenkin niin, että lapsena pois kotoa, kihloihin, ero, kihloihin ja turpakäräjien kautta ero ja koulujen keskeyttäminen, pikku kevytkenkäinen seurustelu (joka on kestänyt jo parikymmentä vuotta), lapsi, naimisiin, talo, työ ja opiskelu, lapsi ja työ ja opiskelu. Mikään ei siis mennyt niin kuin piti, hengissä ollaan ja silloin tällöin on ruokaakin pöydässä. Mutta sen sanon, että monet yllätin, vaikka en ehkä vieläkään olisi täysin kaikille riittävä.

"Eivät asiat sinänsä vaivaa meitä, vaan meidän käsityksemme niistä.”- Epiktetos