”Kaipaus on kuin kaivo, jonka veden näkee, mutta ei ylety juomaan.”

Menneisyys nappasi minusta otteen. Se sai minut hetkeksi kiinni ja nyt minä kirjoitan sen ulos, sen pelon, jonka olen tiedostanut, mutta jonka olen halunnut sulkea pois.

Kun minä olin lapsi, oli perheessäni omanlaiset kasvatusmetodit ja yksi erilainen sellainen oli erilaiset rangaistusmetodit. Rangaistusmetodien ansiosta edelleen meinaan ajatella, että kun joku asiaa menee hyvin, seuraa sitä aina jokin onnettomuus. Jos joku asia vaikuttaa mielestäni hyvältä, todennäköisesti menetän sen. Minä muistan sen valheen määrän, jolla hukutettiin kertomani totuus. Totuus, jolla olisin halunnut kertoa ihmisille, mitä todella lapsuuden kotini kulissien taakse piiloutuu. Ei minua kukaan uskonut, kun olin lapsi. Äidin totuus voitti sen totuuden, jota minä kerroin. Vaikka todellinen totuus oli siinä ihmisten edessä, jos vain joku olisi katsonut. Minua rangaistiin totuudesta. Se rangaistus osoittautui melko oikeaksi kun elin ja olin hetken sijaiskodissa. Niinä hetkinä minun ei tarvinnut pelätä vaan sain pelata sitä peliä, sitä aikuisten peliä jota minulta silloin odotettiin. Merkityksellisintä oli kuitenkin ne salaiset hetket kun olin vapaa pelosta, kunnes äidin totuus jälleen muuttui ja jouduin kotiin. Minä muistan kun isäpuoleni istutti minut rintamamiestalomme rappusille erään kerran ja kertoi, että mikäli en tekisi niin kuin hän haluaisi, hän ottaisi lemmikkini syliinsä ja kuin huomaamatta lemmikkini olisi hengetön. Kasvatuksessa kaikki oli sallittua uhkailu, lahjonta ja kiristys, lahjontaa ei vain käytetty. Lopulta eräänä päivänä tulin koulusta kotiin ja siinä se eteisessä kuolleena makasi, se rakas lemmikkini. Aivan kuin huomaamatta hän oli siirtynyt rajan taa. Ovien merkitys oli erityisen suuri silloisessa lapsuudenkodissa. Jos joku ovi jäi auki, mikä ovi vaan, kaapin ovi, vessan ovi tai huoneen ovi, niin se irrotettiin. Niin vessan ovikin, joten sitten käytiin ovettomassa vessassa, joka sijaitsi talon keskeisimmällä kohdalla. Minä lopulta, hyvin nuorena ja selkeästi alaikäisenä lähdin pois ja otin keskimmäisen sisarukseni tavallaan mukaani. Tai en minä ottanut vaan hän tuli ihan itse perässä. Ei minusta ollut hänelle ovea näyttämään, eikä ollut tarvettakaan. Jotenkin esikoisena ajattelin, että minun tehtävä oli huolehtia pienemmistä, koska ei äitikään sitä hommaa kovinkaan hyvin hoitanut. Kun sitten aikaa kului ja tuli pientä vääntöä,  isäpuoleni totesi että mikäli antaisin enää yösijaa sisarukselleni, tulisimme tuntemaan sen nahoissamme. Hän julisti suureen ääneen, että paina kuule tyttö pyhänä mekkoon, mikäli tavoitan sisaruksesi täältä teiltä majailemasta, niin pieksän teidät niin, ettette sitä tule unohtamaan. Siitä se lähti ylä-aste ikäisenä keskimmäisen kodittoman sisarukseni alamäki, joka vaan odottaa päätöstään. Tokikin silloin tällöin minä hänet nurkkiini piilotin. Joskus isäpuoleni tuli humalassa kotiini ja vaati tietää milloin mitäkin äidistäni tai sisaruksistani. Hän käski valita kumpi on tärkeämpi äitini/sisarukseni  vai poikaystäväni, sillä jommankumman joutuisin uhraamaan. Silloin olin kamalan naiivi ja suojelin vielä äitiäni. En ymmärtänyt vielä silloin, että äitini oli loppupeleissä se, joka antoi meidän sisaruskatraan kokea sen kaiken, mitä kaikkea jouduimme kokemaan, näkemään ja tuntemaan. Samat tarinat sain kestää pienimmän sisarukseni kanssa, sillä myös hänen hyvinvoinnillaan isäpuoleni uhkaili. Pääasia, että isäpuoleni tavoitteet tuli saavutettua hinnalla millä hyvänsä. Hänellä oli yksinoikeus satuttaa ja lyödä meitä henkisesti. Vaikka minä nyt kerron tarinan toistapuolta, niin haluan kertoa, että siinä miehessä oli toinenkin puoli. Äitini oli kylmä kuin kivi, tunteeton ja toisaalta hirveä marttyyri, eikä hänestä paljoa inhimillisyyttä löytynyt. Kun taas isäpuolessani oli se toinenkin puoli.  Isäpuoleni osasi pelata niin, että hän suojeli meitä ulkopuolelta tulevilta uhkilta. Kun äiti oli valmis heittämään meidät etulinjaan, niin joskus isäpuoli saattoi hyvinkin ottaa hellän kopin. Kuitenkin voin pahoin edelleen, kun kerron että jossain hänessä eli hyvyyskin. Niin paljon se mies tuhoa sai aikaan.  Joskin uskon, että äitini osaa pelata niin hyvin ihmissuhteessa, että hän saisi valon katoamaan kenestä tahansa. Jotenkin näen, että tästä todisteena on nuorimman sisarukseni isä, jonka äitini hajoitti pirstaleiksi.

Joka tapauksessa nuo kasvun ajan jättivät minuun monta arpea ja niiden varaan on joskus haastavaa rakentaa ihmissuhteita. Ihmissuhteita rakentaessa sitä jää odottamaan pettymystä jo valmiiksi. Jos joku asia on vaan hyvä, niin sen menettää,  kertoo menneisyyden kaiku pään sisässä. Viime aikoina ja lähivuosina olen halunnut uskoa parempaan, olen yrittänyt vaientaa kaikua keinolla millä hyvänsä. Olen kuitenkin melko avoimesti puhunut peloistani miehelleni. Miehelleni, joka myös kävi kuoleman porteilla yli kymmenen vuotta sitten. Ikään kuin elämän osoittaessa jälleen minulle, että mikään ei ole itsestäänselvyys. Mieheni jaksaa kantaa menettämisen pelkoani ja kannustaa minua uskomaan parempaan. Silti se pelko kytee hyvin syvällä minussa. Nyt viime viikolla kaikki tämä tulvi elämääni, kun sisarukseni oli lapsineen meillä. Oli päivä jolloin lapsilla oli alavire ja kiukku. Se ärsytti varmasti kaikkia. Olimme kaikki hieman huonolla tuulella. Kuin tyhjästä minä kuulin sisarukseni suusta tulvivan sanat, että me ei enää ikinä tulla teille. Ne sanat toistuivat kuluvien päivien aikana useaan otteeseen. Tämä on se kortti, jonka olemassa olon olen tiedostanut, sillä hänkin on kasvanut samassa perheessä, kuin minä. Jos minä en riitä tai perheeni ei riitä, on mahdollista että en tapaa enää lapsia, enkä tietenkään niin kovin rakasta sisarustanikaan. Oli ne sanat tarkoitettuja vain siinä hetkessä tai ei, niin olen sen jälkeen joka yö nähnyt unta lapsuudesta ja sen uhkakuvista. Minä pelkään, että jatkossa me tapaamme vain lasten syntymäpäivillä. Pelkään siis, että emme tule olemaan aina näin läheisiä, kun viimeaikoina olemme olleet. Minä tulen käymään jokaisilla syntymäpäivillä johon minut kutsutaan, sillä nuo lapset on tullut minulle lähes yhtä tärkeiksi, kun omani. Aivan kuten sisarukseni on minulle jotakin ainutlaatuista. Minä ikävöin ja kaipaan heitä, minä haluan olla osa heidän elämää. Minä muistan sen kivun, kun sisarukseni odottaessa esikoistaan minä näin facebookista, kuinka baby showereilla oli vaaleanpunaiset pallot. Me olimme riitautuneet joitakin hetkiä aikaisemmin, ilmeisesti melko pian kun he olivat kuulleet odotuksestaan. Riidan taustalla oli jokin mielipide/asenne eroavaisuus, ei mikään merkityksellinen asia. Siksi minä en ollut niin läsnä hänen esikoisensa odotusaikana. Raskaus ei ollut asia, joka kanssani olisi jaettu sillä kertaa. Ja tosiaan ne pallot kertoivat minulle, että tyttö saapunee maailmaan. Tapasin tämän pienokaisen ensi kertaa kastajaisissa ja voi kuinka hän veikään sydämeni, vaikka nyt häntä ravistaakin jo pieni uhma, niin kovin rakas hän on silti. Ja kamalan kovasti hänestä juttua riittää perheessämme, vaikka lapsi itse ei ole näillä mainkaan. Eli jossain sydämen sopukoissa olen tietoinen, että tuo perhe on syvälle sydämeen juurtunut, mutta nyt ymmärsin, että ehkä me emme olekaan niin yhtä kuin olen ajatellut. Siihen yhteyteen sisältyy selkeästi ehtoja. Vaikka tuo hetki ja nuo sanat oli tarkoitettu ehkä vaan tuossa hetkessä, ne jättää jälkensä, sillä aina olemassa se mahdollisuus, että me emme kuulukkaan enää heidän elämään. Pelkkä ajatuskin tekee kipeää. Jälleen on aika vakuuttaa itselleni, että on paras askeltaa päivä kerrallaan. Pian he juhlivat syntymäpäiviä ja sinne kutsu on jo saapunut, joten silloin matkaamme jälleen heidän luo. Turha nyt on murehtia, vaikka nyt hieman särkeekin. Monet vuoret voisivat olla pelkkiä kiviä jalan alla ilman menneisyyttä, mutta ilman menneisyyttä ei olisi tätä päivää ja minua. Loma jatkuu, joten nyt puhallan alavireen pois…

”Vielä on kesää jäljellä,
mutta vielä tulee noita,
lämpimiä öitä joita
sä koko pitkän talven jaksoit odottaa.”  – Tero Vaara