Minä itsekkäästi olen pitänyt kiinni hyvästä olosta ja onnestani. Onnestani, joka on saanut minut sanomaan ne viimeiset kuuluisat sanat ”hyvin menee”. Ja varmaan menee vieläkin, vaikka satasen vauhdista elämä vetikin pakin päälle. Tässä minä istun, elämän murjomana, noin niin kuin sarkastisuutta tässä kohtaa hyödyntäen. Kamala kiire ja stressi ovat vaivanneet, mutta olen huolehtinut siitä koko ajan, että joka päivä minä varastan hetken itselleni, luonnossa pysähtyen. Olen ollut onnellinen noista hetkistä ja ne hetket on kantanut läpi arjen kiireen. Tehostaakseni pyrkimystä hyvinvointiin aloitin itselleni melkein extreme lajin harrastuksen, jonka äärelle joutuisin pysähtymään pari kertaa viikkoon ja joka pakottaisi minut ylittämään uudella tavalla omia henkilökohtaisia rajojani. Olin siis kiireen ja stressin peitellyt omalla tavallani onnen alle.

Hiljalleen on tässä onnentien sivussa kertynyt jälleen pieniä taloudellisia takaiskuja. Voin vain kuvitella, kun joskus ehdin asiaan perehtyä, niin sieltä vyöryy ahdistus. Nyt ei vain ehdi. Kipu ja mieliharmi ovat vallannut elämäni. Minä törmäsin kirjaimellisesti siihen, että läpi harmaan kiven ei pääse rytinälläkään. Minulta kysytään, mitä tapahtui ja minä en tiedä. Aamulla aikaisin kaaduin kasvot edellä suoraan katuun. Käsissä ei ole mitään ja se hämmästyttää. Kuka kaatuu suorilta jaloilta pää edellä? Ja miksi nuori ihminen yleensäkään kaatuu? Isku oli kuitenkin kova, että kipua riittää ja kasvojen alueiden vaurioiden korjaus tulee maksamaan mansikoita tuoden kipua aina vaan lisää. Nyt näiden peruskipujen lisäksi on shokki kipu, kun kroppa ihmettelee minne pää meni ja mitä tapahtui? Jokainen pieninkin lihas huutaa epätoivoaan ja saa minut entistä epätoivoisemmaksi. Ja täytyy sanoa, että olen täynnä ihmetystä ja omanlaista pelkoa, että mikä se todella minut pysäytti?  Minulla on joka päivä jotakin lääkäriä, tikkien poistoa yms. Miten minä kaiken sen hoidan työn ja opiskelujen ohessa? Sekin järkyttää. Myös uusi harrastukseni sai päättyä ennen kuin edes kunnolla ehti alkaakaan. Menee pitkään ennen kuin olen siinä kunnossa, että voin harrastuksessani edes käydä.

Minä yritän kertoa itselleni, että pienet takapakit eivät vie onneani pois. Ne kuuluvat vain elämään. Minä yritän rohkaista itseäni, että kaikella on tarkoituksensa. Minä joudun hyvästelemään tässä prosessissa jotakin, mutta ehkä jotain uutta ja parempaa tulee tilalle. Kuitenkin omanlainen ahdistus, pelko ja epätietoisuuden aiheuttama hämmennys tahtoo voittaa tunteiden köyden vedon. Minä pelkään tätä prosessia joka käynnistyy ja jonka kesto on määrittelemätön. Vähintään vuosi arvelee lääkäri. Kumpa sinäkin päivänä jalkani olisi halunnut kävellä kepein askelein kohti työtä. Nyt ne eivät jostain syystä kävellyt vaan tarrautuivat alustaan. Kumpa jonakin päivänä kysymys, miksi, saa vastauksen.

Myös perheelläni on hätä tapahtuneesta. Ensi alkuun, kun sain tapahtuneen jälkeen mieheni rauhoiteltua, niin hän on ollut ihana tuki. Hän herää yöllä kanssani särkylääkettä hakemaan tai välillä kun kipu on armoton, hän tuo sitä minulle. Kuitenkin jossain hänen sisällään on se sama, miksi kysymys. Lapset ehti tapaturma päivänä minulle hautajaisetkin järjestää, mutta onneksi jo elävät normaalia elämää. Muuten ihmiset ympärillä hämmästyttää. Se ihminen, joka aina vaan vähättelee muiden tunteita ja kokemuksia, on osoittanut tukeaan tässä hetkessä. Kun taas jotkut jotka yleensä ovat läsnä, eivät nyt ole, Eikä tämä nyt olekkaan sellainen tapahtuma, että istutaan ringissä ympärillä ja vatvotaan tätä asiaa. Se kuitenkin helpottaisi, että elämä jatkuisi ja minä voisin pohtia ihan niitä arkipäiväisiä asioita kivun rinnalla, kuten sitä mitä ihmisille kuuluu tänään? Ulkonäköni ei määritä minua uudelleen. Teen mitä pystyn ja mielelläni lähden vaikka iltalenkille, kunhan edetään tikkien sallimissa rajoissa.  Lääkärit ja muut sairashistorian kirjoittamiset minä hoidan mieheni kanssa. Yksin en nyt pysty, kun pää on kuin haminan kaupunki ja muisti pätkii. Ehkä pian tämän akuutin vaiheen jälkeen voin jättää myös mieheni rauhaan.  Näillä mennään ja taas yritetään löytää valo ja uusi asenne. Tapahtunut, mikä tapahtunut ja siitä muistuttaa kipu. Jostain pitäisi löytää tahtotila nousta tästäkin.

” Onni täällä vaihtelee, hei älä sinä mee.
Maankorvessa lapsosen tie kulkee ja jalkoja palelee.
Onni vaihteet vaihtelee, siis jää ja tulet tee ” –Kaija Koo