Minun äitini hulluus on rajatonta. Salaliittoteorioita on hänellä omia tai muiden, terveysongelmia, joka sai meidät vuodesta toiseen odottamaan hänen kuolemaa. Olin hyvin pieni, kun ensi kerran kuulin äidin kuolevan, kun hän täyttää kolmekymmentä. Ette arvaa, miten suurta pelkoa se aiheutti minussa ja sisaruksessani. Kolmekymmentä tuli ja sen jälkeen monta muuta kuoleman päivää. Äiti aina hetkeksi sai rakennettua ympärilleen sosiaalisia rakenteita, joita hän lähti pyörittämään, kunnes vain rauniot olivat jäljellä. Jäljelle usein jäi vain me joilla oli veriside häneen. Loput ihmisrukat ihmetteli, mikä heidän elämäänsä oikein iski. Me jäimme, joista hän koskaan ei välittänyt, eikä meitä koskaan suojellut. Aina on ollut vain äiti ja hänen etunsa. Olin juuri täyttänyt viistoista, kun tulin joutuneeksi putkaan jonkin äidin salaliittoteorian tiimoilta. Koskaan minulle ei oikeastaan selvinnyt, miksi olin putkaan joutunut. Sen muistan, että tämä kuuluisa reissu päätyi lapsuuden kotitalomme piiritykseen (itse asuin silloin jo muualla) ja tietenkään koska kyse oli äitini tarinasta, mitään ei löytynyt silläkään kertaa. No seuraavan kerran olin viranomaisten kanssa tekemisessä hieman myöhemmin nuoruudessa, kun tulin silloisen avopuolison hakkaamaksi. Ja silloin päätin, ei ikinä enää.

Nyt olen joitakin lähivuosia ollut lähes täysin ilman kontaktia äitiin. Minä jotenkin olen oppinut varomaan hänen pelejään ja hänen verkkojaan. Minun tehtävä on suojella itseäni kun lapsiani sekä miestänikin. Aika ajoin kuulen maailman tuuliin hukkuneesta sisaruksestani ja kuten on tullut ilmi yksi sisaruksista on ollut melko merkityksellisessä osassa elämässä. Äiti on jäänyt ulkopuolelle minun elämästä, vaikka sisaruksiani hän omalla tavalla pyörittääkin koko ajan enemmän tai vähemmän. Nyt kuitenkin kaiken tämän fyysisen ja taloudellisen mustan aikakauden läpi tallatessa kuulin hänestä jälleen, kun minulle soitettiin kesken työpäivään synnyinkuntani poliisilaitokselta. Tällä kertaa pystyin vastaamaan kysymyksiin, mutta sen sadasosa sekunnin minä ajattelin kaikkia tuhansia kirosanoja ja pohdin, että mihin äitini on minut nyt sotkenut. Minä aikuinen ja hyvin koulutettu joskin huono-onninen pelkään huomista kroonisesti. Koskaan ei tiedä, miten pitkälle sen naisen tuhovoima riittää. Se uskon kipinä, joka sykkii kaikkien sisällä, on sisälläni hyvin heikko ja tämmöisen aikakauden aikana se hiipuu kokonaan.  En ymmärrä, eikö kaikki nämä ns. omat taakat riitä, miksi lapsuuden taakkojen tulee työntyä vielä elämääni. Eikö se aikakausi voisi päättyä, jotta jaksan taistella nykyisen kanssa? Haluan vapautua lapsuuden kahleista, se ei millään sovi nykyiseen elämääni. Se hinta, mitä tämä toive toteutuessaan maksaisi pelottaa, mutta toivon, että jonakin päivänä äitini veisi lapsuuteni mennessään. Lapsuuden siteet, ovat niin kestävät ja vahvat, ei niitä näemmä tahdolla nujerreta. Aina jostain nousee muistutus hetkistä, jolloin ihminen oli kaikista heikoin.

Minä en tiedä, miten muutan sanoikseni sen ajatuksen, joka minulla on pyörinyt tässäkin elämän vaiheessa hyvin konkreettisena mielessä. On paljon ihmisiä, jotka kärsivät elämässään, syntyvät huonojen tähtien alla. Juuri näiden ihmisten vuoksi koen joskus, että minulla ei ole oikeutta valittaa. Silti tämä reki, joka minulle on annettu perässä vedettäväksi, tuntuu välillä erityisen raskaalta. Katsoin eilen jotain videota lapsesta, joka kuolisi syöpään. Minä itse muistelin niitä useita epätoivon hetkiä, jolloin ajattelen kuoleman olevan elämää armollisempi. Miksi elämä on niin kohtuuton, että se ihminen, jota rakastetaan ja joka haluaa elää, menettää elämän. Samaan aikaan toisaalla on monta ihmistä, jotka eivät halua elää. Olen taakastani huolimatta onnellinen elämästäni ja ymmärrän, että lasten takia tulee jatkaa aina vaan huomiseen. Joskus kuitenkin käy mielessä elämän lohduttomuus näinä yksinäisinä hetkinä, kun huomaan jääneeni yksin.  Pohdin myös eräänä kivun raiskaamana yönä toiveita, en tiedä koskeeko tämä käytännön kokemus vain minua, mutta olen huomannut, että jos toivon ja toive toteutuu, toteutuu se toive jonkin muun asian kustannuksella. Esimerkiksi toivon hieman onnea, jotta selvitä jostakin laskusta… Onni saattaa kohdata, mutta sen mukana tuleekin tupla suuri lasku. Toteutuneiden toiveiden hinta on usein melko kallis. Pystyn tunnistamaan kaikissa toteutuneissa toiveissa tämän käänteisen toiveen puolen, siksi kai toivo on se joka aina ensin kodistani karkaa. Usein toivon muille ja nautin siitä, että toiveeni heille toteutuu ehdoitta, mutta minun toiveeni itselleni on käänteinen, siksi en toivo tänään mitään. Askel kerrallaan kohti ensi viikon haasteita.

”Elä anna epätoivon lannistaa, jotta näet sen ohi ne pienet hyvät hetket”