Opinnot ja työt ovat pitäneet kiireisenä. Työ on luonut ahdistusta. Jotenkin koen työn rajattomuuden aiheuttavan tilapäistä ahdistusta ja jatkuvat lyhyet poissaolojaksot tapaturman seurauksena, on tehnyt kaikesta työstä entistä sekavampaa ja ahdistavampaa. Tuntuu, että monta sellaista asiaa on kertynyt työpöydän nurkalle, jotka työkaveritkin olisivat voineet hoitaa poissa ollessani. Minä toki yritin omalta osaltaan tuoda esille tyytymättömyyteni työtilanteesta, mutta siitä ei juuri ollut apua. Niimpä minä pistin koko elämäni kokonaiskuormituksen ikään kuin pöydälle ja pohdin mitä tehdä. Elän sen tietoisuuden kanssa, että uusia töitä ei nurkan takana ole. Tarkastelin kuormitusta kokonaisvaltaisesti, koti, opiskelut, työt, lapset, mies, talous yms. Lähdin pohtimaan, mitkä asiat elämässäni tuo iloa? Saan ilonhippuja lapsista, miehestä, siskosta ja hänen lapsista, ihanista unista, mauista, hiljaisuudesta, luonnosta, terveydestä, kivuttomuudesta ja toivosta. Pohdin, että kuinka voisin löytää enemmän tasapainoa elämään? Minä väänsin ja käänsin. Olen totaalisesti tapahtuneen tapaturman seurauksena päättänyt, että en anna työn ajaa minua uupumuksen rajamaille, toisaalta ilman työtäkään ei elä. Pohdin ja väänsin sekä käänsin mielessäni, kunnes päätin että tervetuloa osa-aikaisuus. Taloudellisesti se tulee tekemään varmasti tiukkaa. Nyt siis on taas aika luoda lisää aikaa, jotta ehkä sen myötä löytää sen kadonneen työmotivaationkin tai ehkä jopa kokonaan uuden työn. Koskaan ei tiedä mitä edestään löytää, mutta uusia mahdollisuuksia odotellessa jarrutellaan kohti joulua ja uutta vuotta.

Aika tuo ihanan uuden mahdollisuuden alkaa kuunnella itseään. On ollut nyt jo ihana huomata, kuinka vapaa-aika on lisääntynyt lastenkin kasvun myötä ja sen myötä opiskelu sekä muut vapaa-ajan toimet ovat mahdollistuneet.  Nyt siihen vielä lisätään osa-aikaisuuden mukanaan tuomat tunnit. Toivon, että tällä kertaa en onnistu ihan kaikkea aikaa täyttämään niillä mukavuusalueen ulkopuolisilla asioilla, vaan oppisin käyttämään aikaa myös niihin iloa tuottaviin asioihin. Ehkä jonakin päivänä minä löydän paikkani maailmasta, työelämästä, kodistani ja jopa kenties löytäisin sen ystävän, joka jakaisi salaisimmatkin haaveeni ja unelmani. Ehkä vain yksi näistä toteutuu, mutta sekin on riittävää. Sillä eihän kai elämä voi olla pelkkiä toteutuneita unelmia, sillä muutenhan me kaikki olisimme ainakin toinen jalka mikä, mikä maassa. Sisaren tyttären kanssa opittiin joku aika sitten, että

” Mikä Mikä Maa sijaitsee linnunradalla, toinen tähti oikealla, kohti aamunkoittoa.”

Sinne siis :).