Tänään on ollut ihana osa-aika vapaa. Olen hyvin varhaisesta aamusta asti putsannut kotia pyörremyrskyn lailla jammaten lempimusiikkini tahdissa. Koti on noita karvaisia kavereita lukuunottamatta ollut yksin minun. Jotenkin minut on vallannut terapeuttisen ihana rauha, joka on enemmän kuin tervetullut. Viime aikoina olen käynyt lääkäreissä sovitusti liittyen syksyiseen tapaturmaan ja joka kerta paljastuu uusia tuhoja. Minä olin jotenkin ajatellut, että kaikki vammat oli jo kartoitettu. Kuitenkin aina tuntuu löytyvän jotain uutta. Koko ajan se lopullinen päivämäärä, jolloin kaikki olisi hoidettu siirtyy kaueammaksi ja kauemmaksi. Muistan kaikista lannistavista löydöksistä huolimatta riemuita tästä kivuttomuudesta. Tämän viikon lääkärissä käynnin jälkeen minä pidättelin itkua ja yritin vääntää suutani hymyyn ja iloita, että kipua ei ole. Samaan aikaan tunsin kipua rinnassa siitä, että yritin tukahduttaa todellisia tuntemuksia. Kuinka helppoa se on lääkärille todeta, että tämä ei nyt onnistu. Kuitenkin minun maailmani romahtaa kerta toisensa jälkeen. Tosin viimeksi kohtaamani lääkäri taisi olla oikeasti pahoillaan. Hän varmaan ymmärsi, miten paljon olin jo menettänyt. Kaiken tämän keskellä olen ihan jokusen kerran pohtinut mielenterveyttäni. Täytyy nimittäin olla erityisen hullu, jotta jaksaa tehdä töitä, ikään kuin ei mitään. Joinakin aamuina minä todella kysyn itseltäni, että olenko edes työkuntoinen. Toisaalta, jos jäisin kotiin niin ei se minua korjaisi. Elämä jatkuu takapakeista huolimatta. Siksikin tämä ihana vapaa musiikin säestämänä on erittäin merkityksellistä. Musiikki muistuttaa minua, kuinka asiat etenevät jokatapauksessa. Sitten, kun on aika pysähtyä, niin sitten tehdään niin.

Minä olen erityisen huono käymään lääkäreissä. Lääkärit tekevät hienoa työtä. Nykyään korjataan melkein mitä vaan. Joskus kuitenkin tapaa niitä lääkäreitä, jotka eivät kohtaa ihmistä itseään. Se lääkärin kohtaama ihminen on yhtä kuin vamma, oire tai sairaus. Siinä ei ole tunteille tai tuntemuksille mitään sijaa. Sekään ei ole kovin merkityksellistä, että kuinka se sairaus, vamma tai oire vaikuttaa ihmiseen itseensä. Vain sen asian korjaaminen, on se juttu. Ikään kuin se lääkäri olisi kuin Ottomatti, yhtä kylmä ja aina antaa paperia matkaan. Hyvää päivää ja näkemiin. Tämän prosessin aikana minä muistan sen toisen kohtaamani lääkärin, joka alkoi kartoittaa vammoja ja kun hän tajusi, miten paljon minä menetin, näin hänen epätoivonsa ja kuinka hän pahoittelikaan. Minä kävin hänen luonaan toistamiseenkin, vaikka hän siinä vaiheessa oli jo lähettänyt minut erikoislääkärille eteenpäin. Hän vain halusi nähdä, kuinka pärjään. Toinen inhimillinen tapaaminen oli tämä viimeinen. Tähän väliin mahtuu aika monta muutakin kohtaamista erilaisten erikoistuneiden lääkäreiden vastaanotolla. Minä olen saanut pärjätä ja pärjäänkin, mutta pohdin kuinka tässä hajanaisessa verkostossa, näissä erikoisten kohtaamisten maailmassa pärjää ne, jotka oikeasti ovat heikoilla? Jos minä väsyn ja lannistun niin miten se ihminen, joka on ollut sairas ja kipeä useita vuosia. Rehellisesti sanottuna en edes usko, että omatkaan voimavarani riittäisi, jos tapaturman jälkeinen kipu olisi vielä täällä. Minä muistan erään kylmän tapaamisen erään lääkärin kanssa onnettomuuden jälkeen, joka määritteli kipuni keston. Todellisuudella ei sen määritelmän kanssa ollut mitään tekemistä, eikä koetulla kivullakaan. Se oli sen lääkärin totuus, ei minun. Kuinka tunsinkaan olevani huono potilas, kun todellisuutemme eivät kohdanneet. Itse en voisi olla koskaan niin pätevä millään alalla, että voisin tuntea toisen tunteita tai kokemuksia. Sama kokemus voi näyttäytyä kahdella eri ihmisellä täysin erilaisena. Siksi lääkäreidenkin tulisi olla ihmisiä ja sen hetken antaa toisen tulla kuulluksi. Jos nyt nämä minun erikoislääkäri kokemukset kirjattaisiin tältä tapaturman jälkeiseltä ajalta niin olisi syntynyt liuta hoidettavia vammoja, mutta ei yhtään mitään muuta. Ei mitään jälkeä siitä, että miltä minusta tuntuu, kuinka ne vammat vaikuttavat elämänlaatuuni, tuskin löytyy tapaturmassa jälkeisiä kirjauksia kivustakaan. Vain pitkä ja kylmä lista, mitä korjataan. Kuitenkin tässä minulle uudessa maailmassa on hyviäkin kohtaamisia. Minun on pakko kehua kaikkia niitä ihania hoitajia, joita matkalla on kohdannut. Heistä jokainen on ollut ihminen. Viime viikon lääkäri käynnilläkin hoitaja ilmeisesti huomasi, kuinka jännitin uuden lääkärin tapaamista, hän pysähtyi siihen kiireiltään höpisemään ihan muuta. Hän muistutti, että muista hengittää, se helpottaa ja lievittää hoidon aiheuttamaa kipukokemusta. Kuinka monta kertaa hoitajat ovatkaan tsempanneet minua tämän prosessin aikana. Ohi mennen annettu hoitajan kosketus, kuinka suurta lohtua se onkaan näissä karmivissa kohtaamisissa tuonut. Muutaman kerran on hoitaja soittanut ja varmistanut, että olenhan ymmärtänyt, mitä lääkäri tarkoitti sanoessaan jotain hoitoon tai vammaan liittyvää. Hoitajat ovat tehneet tästä kokemuksesta edes hieman siedettävämmän.

Tunnen ajoittaisesta epätoivosta huolimatta olevani onnekas. Vaikka matka on pitkä ennen kuin tulee valmista, se loppuu joskus. Olen myös onnekas, kun ei ole sitä kipua. Minun kokemus on vain pintaraapaisu siitä, mitä monet muut ihmiset joutuvat kohtamaan sairauksien, vammojen ja oireiden maailmassa. Voin vain toivoa kaikille heille aitoja ja hyviä kohtaamisia. Joskus se hyvä ja puhdas kohtaaminen saattaa lievittää enemmän, kun itse lääke sillä hetkellä.

 

”Ja sataa taas unihiekkaa,
aivan puhtaan valkeaa.
Luulin sen olevan mennyttä aikaa,
mutta se on tässä ja nyt ja se on oikeaa.
Sataa taivaalta tähdet ne ikijään läpäisee,
linnunradan kiskoilta ne lähtee.
Edessämme maailma syntyy uudelleen.
Pidä minusta huolta,
jos elämä kovaa joskus kolhii.
Jätä valosi yöksi päälle,
Unihiekkamyrskylyhtypylväisiin. ” -Kaija Koo