Miten minä kehuinkaan taas perhettäni ja lapsiani tuossa viime päivityksessä ja kuinka se todellisuus sitten menikään. Kuopuksesta tuli passitus sitten kuraattorille, koska hän saa hallitsemattomia kiukunpuuskia koulussa. Yritän kovasti käsitellä asiaa. Tunnen luissani jälleen hyvinkin kokonaisvaltaista epäonnistumista. Minä tiedän, että häntä ärsytetään kaveriporukassa ihan tahallaan. Minä tiedän ja olen siitä aina avoimesti puhunutkin, että kuinka heikko nuorimmaiseni itsetunto onkaan. Osittain sitä heikkoa pohjaa nuorimmaiseni itsetunnolle on rakentanut esikoiseni. Esikoiseni, joka kasvatettiin hyvin isoksi lapseksi ajatuksena, että hän tulee jäämään meidän ainoaksi. Kun sitten nuorimmainen syntyi, jo suurella tempperamentillä varistettu esikoiseni ei meinannut millään sopeutua, eikä oikein sopeudu vieläkään. Se näkyy arjessa niin, että hän vähättelee, haukkuu, tuuppii, uhkailee ja syyllistää sisarustaan. Esikoiseni häpeää häntä ja kertoo sen joka välissä. Me vanhemmat olemme puuttuneet tilanteisiin vuosien varrella omien voimavarojen mukaan. Me olemme puhuneet tilanteesta ihan avoimesti kotona kuin kodin ulkopuolella. Nyt nuorimmaisen kaverit ovat jälleen keksineet, että miten helppoa nuorimmaistani on ärsyttää ja kuinka saada hänet hermostumaan. Tottakai nuorimmaiseni yrittää puolustautua niin kotona kuin koulussakin. Minun rauhallisesta nuorimmaisestani on kehkeytynyt tikittävä aikapommi, joka räjähtäessään jättää jäljelle vain savuavat rauniot. Minun pitäisi tietää kyllä jo ihan ammattinikin puolesta, kuinka luotsata nuorimmaiseni oikealle tielle, kuinka auttaa häntä käsittelemään tunteitaan. Kuitenkin tunnen vain täydellistä voimattomuutta. Minä näen hänessä päivä päivältä enemmän herkkää veljeäni, joka ei kestänyt maailman julmuutta vaan sekoitti päänsä huumeilla, hyväksyen lopulta mitä vaan, mikä hänen tuskaansa lievittäisi. Minun nuorimmaiseni näyttääkin aivan veljeltäni. Minä kasvatin veljeni sellaiseksi, kun hän on. Minä yritin suojella veljeäni lapsuudeltamme, mutta epäonnistuin. Nyt pohdinkin, että epäonnistunko taas. Sillä ei ole väliä lopultakaan, että minä epäonnistun, mutta jos se tuhoaa lapseni elämän, niin sitä minä en kestä.

Kumpa minä vain voisin hautautua omalle pienelle tontilleni ja suojata lapseni kaikilta niiltä pettymyksiltä, joita maailma heidän eteensä kantaa. Esikoiseni eilen pohti, kun pohdimme perheenä tätä uutta ongelmaa perheessä, että osaltaan he (minun lapseni) ovat haastavia, koska he voivat olla. Esikoiseni kokee, että heillä on ollut turvallinen lapsuus, jolloin he voivat kokeilla rajojaan. Me vanhemmat olemme antaneet heille kaiken. Me emme juo viikonloppuisin, lapsilla ei ole ollut koskaan ketään kuka heidän kanssaan olisi, joten me olemme aina saatavilla, me emme tappele tai muutenkaan horjuta lapsemme perusturvallisuutta. Toki me riitelemme ja huudamme, mutta siihen ei liity lähtemisen/jättämisen riskiä, ei fyysistä väkivaltaa tai muutakaan. Esikoikseni totesi, että usein ne kaverit ovat kilttejä vanhemmilleen, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa ja ehkä heidän vanhempansa eivät jaksa ottaa kaikkea niin itseensä. Niinhän se kai on.

Asia, mikä minua ahdistaa näissä ns. virallisissa verkostoissa, jotka ”auttavat” lapsia, on niiden verkostojen toimimattomuus. Minä itse koin kaikki ne ollessani pieni. Kuinka monta kertaa minä pyysin apua alan ammattilaisilta itselleni tai sisaruksilleni. Yhtä monta kertaa minut leimattiin valehtelijaksi, heidän tavattua hullun äitimme. Myöskään muidenkaan tekemät lastensuojeluilmoitukset eivät johtaneet mihinkään. Äiti sai terveimmätkin ihmiset uskomaan salaliittoteorioitaan, valheitaan, juoniaan ja niin hän sai kerta toisensa jälkeen viralliset tahotkin uskomaan omaan erinomaisuuteensa ja muiden huonommuuteen. Näin katosi suurimmatkin laiminlyönnit äitini valheiden alle.  Lopulta meidän sisarusten elämät jatkuivat entistä vaikeampana avun pyyntöjemme jälkeen. Kuinka monta elämää äiti onkaan omalla sairaalla tavalla tuhonnut valheillaan, jotka ovat niin vakuuttavia, että hän taitaa uskoa ne itsekkin. Toisaalta taas työssäni olen nähnyt, kuinka viralliset verkostot kääntävät selkänsä niille vanhemmille, jotka ovat valmiita ottamaan apua vastaan. Kuinka jotkut vanhemmat leimataan toivottomiksi tapauksiksi syyttä suotta. Näiden kokemusten myötä minä pelkään joutuvani leimatuksi, eikä se herätä minussa lainkaan luottamusta, saati uskoa siihen että meitä lähestytään vilpittömin mielin. Minä pahoittelen omien huonojen kokemusteni aiheuttamaa epäluottamusta niitä ihmisiä kohtaan, jotka oikeasti saattavat pystyä auttamaan minua ja perhettäni tai tässä tapauksessa nuorimmaistani. Tämänkaltainen minusta on kuitenkin muovautunut kaikkien näiden kokemusteni myötä, niin hyvässä kuin pahassa. Kaikki nämä hylkäämiskokemukset omassa lapsuudessa ovat jättäneet minuun jäljen ja kaikki se näkyy varmasti minun kasvatustyössäni, kuin elämässä yleensäkin. Äitiys tuntuu jälleen maailman vaikeammalta asialta, juuri tänään. Se millaiseksi ympäristö on muovannut minut, näkyy äitiydessäni epävarmuutena ja hallitsemattomuutena.

Minun pieni kuopukseni on saanut osakseen melkoiset kortit, millä tätä elämäksi kutsuttua peliä pelaa. Hänet on tehty rakkaudesta. Huolella suunniteltu. Kun minä häntä odotin, koin keskenmenon (kaksoisraskaus), minä luulin molempien menneen, mutta ihmeen kaupalla, minä sain pitää hänet. Minä edelleen muistan sen ultran, jossa tämä pikkuinen minulle vilkutteli pienessä kaksiossaan. Sen jälkeen melko pian olin menettää mieheni. Siinä tuli jo sikiövaiheessa hukutettu pieni stressihormooniin. Lopulta kuin hän syntyi, tunsin niin suurta rakkautta. Huolta aiheutti esikoiseni viha ja katkeruus, jota kai sisarkateudeksi kutsutaan. Kuopukseni on pienestä pitäen ollut aivan liian hauras. Jokainen menetys on kolhinut häntä mennen tullen suuremmin, kun meitä muita. Niin monta hetkeä voin nimetä, jolloin sydämeeni on tullut lovi, kun näen sen suuren pettymyksen lapseni kasvoilta. Sen lisäksi, että hän on ollut erityisen hauras, on hän ollut oikein toheloiden tohelo. Meidän perheen kuuluisat viimeiset sanat hänelle ovat, että elä riko sitä. Ennen kuin sen on ehtinyt loppuun sanoa, on se jo rikki. Milloin se on esine, milloin hän itse. Siksi jokainen päivä hänen kanssaan on omanlaisena ihme. Siksikin minä olen maailman onnekkain, jos jonakin päivänä hän tästä elämästä hengissä selviää. Nyt olemme jälleen uuden kokemuksen edessä. Onko se kokemus hyvä, sitä ei lienee voi sanoa, auttaako se, sekin on epäselvää, mutta kai se tie on käveltävä, halusi tai ei. Lapseni kasvaa ja hän ei näemmä omin ja perheen voimin siitä selviämään pysty.

Hyvinvoinnin saavuttaminen
vaatii muutakin, kuin pahoinvoinnin poistamisen.” -Marie Jahoda