Tuli uusi vuosi ja minä muistin hyvästellä menneestä vuodesta kaiken sen mitä halusin. Laskin mukana menneen vuoden, painon hartioilta, hyvästelin herkut ja annoin mennä riitasointujen. Talletin sydämeen monta hienoa hetkeä menneestä vuodesta. Tulevalta vuodelta odotan sisäistä rauhaa ja kärsivällisyyttä. Toivon näkeväni pienet ihmeet joita päivittäin kohtaan, mutta jotka jätän kiireessä huomiotta tai jotka ajattelen kuuluvan elämääni. Toivon tältä vuodelta aikaa pysähtyä ja kyvyn tuntea tämän elämän.

Olen ollut  hieman lannistunut monestakin syytä viimeaikoina, mutta erityisesti mieltä on painanut esikoiseni. Esikoiseni alkaa olla niin iso, että luulee olevansa voittamaton ja kaikenvoipa. Ainoa rajoite hänen elämässä tuntuu olevan me vanhemmat. Kiitollisuus ei kuulu hänen sanavarastoon. Tänään minä ehdin hetken pysähtyä, kun odotin lääkärille pääsyä. Odottaessani muistin hengittää, syvään sisään ja tasaisesti ulos, kun oivalsin että minun on annettava lapseni kokeilla siipiään. Minun on lakattava yrittämästä, jotta hän ei vie minua mukanaan. Minun on oikeasti laskettava hänet hiljalleen kauemmaksi minusta. Minun on annettava hänelle tilaa kohdata todellisuus vastuullisena yksilönä. On pelottavaa antaa esikoisen vielä seisoa omilla jaloillaan, sillä mielestäni hän ei ymmärrä. Sehän tässä on kai ongelman ydin, kun esikoiseni on vakuuttunut siitä, että minä taas en ymmärrä häntä. Ei elämässä voi olla kyse siitä, että kumpi on oikeassa? Kokeillaan. Nyt olen niin valmis, että voin jopa rohkaista häntä varaamaan omille jaloilleen. Olisi täysin energian haaskausta harata enää vastaan, sillä täysi-ikäisyys lähestyy vääjäämättä, halusin tai en. Harmillista, että viimeiset vuodet veivät meidät niin kovin kauas toisistamme ja jos jatkaisin nykyisellä tiellä, ehtisimme kai tuhota ne rauniotkin. Hän on hyvin voimaantunut. Minäkin voin voimaantua, kun hengitän ja annan hänen yrittää. En minä ole rajoillani halunnut kun suojella häntä. Olen ajatellut puhaltavani hieman ilmaa hänen siipiensä alle. Näen edelleen hänen tarvitsevan vielä monta oppia ennen kuin hänen siivet kantaa, mutta joskus elämä on se mikä opettaa. Olen elämälle kiitollinen siitä, että sain elää hänen lapsuuden vuodet. Ne ovat kasvattaneet minua valtavasti. Ne vuodet ovat kuopuksen vuosien kanssa ainut kosketukseni turvalliseen lapsuuteen. Olisin mielelläni suonut turvaa ja lapsuutta lapsilleni hieman pidempäänkin, mutta teini-ikä tulee kovin äkkiä ja kirittää kohti aikuisuutta. Siis kaiken lisäksi toivon tulevalta vuodelta kykyä nähdä lapsieni kasvavan ja sen myötä heidän muuttuvat tarpeensa.

”Mitä sitten Laura, kun lapset on lentäneet pois pesästään, pääsetkö itsekin lentämään?
Se sitte on tässä ja nyt tänään.
 Sä katsoit kun pikkutyttösi lensi varmoin siiven iskuin pois
 ja sä teit kiitoradan niille, jolta helppo ilmaan nousta ois.
Sä teit helvetin hyvän työn, on niillä elämä edessään ja sulla Laura ei oo yhtään mitään”- Kaija Koo