Kun minä odotin nuorempaa lastani, olimme hetkeä aiemmin muuttaneet nykyiselle paikkakunnallemme. Se odotus vuosi oli melkoinen ja erityisen yksinäinen. Sinä vuonna meinasin menettää miehenikin. Kun vauva syntyi, oli minulla entistä enemmän aikaa olla yksinäinen. Päivät tuntuivat loputtoman pitkiltä. Ketään en täältä tuntenut ja lumi oli saartanut minut tänne keskelle ”ei mitään”. Yksinäisyys ajoi minut etsimään ystäviä paikkakunnaltani Somen kautta. Tapsin erään pariskunnan, joka tuntui kovin mukavalta. Miehet tulivat toimeen ja samoin me naiset. Kuitenkin melko pian heidän totuus paljastui. Heidän arkensa oli yhtä väkivaltaa. Varmasti kyse oli molemminpuolisesta väkivallasta. Kerran minä olin yksin kotona, kun tämä vaimo soitti ja ilmoitti hänen miehensä etsivän häntä pian meiltä. Pelkäsin. Koskaan miestä ei näkynyt, mutta silloin päätin, että kaverisuhteemme sai olla ohi. Minun ei tarvitsisi pelätä enää.

Miksi tuo kokemus tuli näin vuosia myöhemmin mieleen? Me olimme ensimmäistä kertaa vuosiin miehen kanssa kaksin eilen iltaa viettämässä. Meillä ei ole ympärillä ollut ihmisiä, jotka auttaisivat lasten kanssa, joten vasta nyt me pääsemme liikkumaan edes hieman, kun lapset ovat kasvaneet. Kuinka ollakkaan tapasimme tuon pariskunnan ihan sattumalta. Voi oksetus, minä ajattelin. Ilta meni heidän osalta juuri niin kuin olin uumoillut ja mies hakkasi vaimonsa. Siinä hetkessä minä ajattelin, että miksi sinä hyvä nainen, et lähde suhteesta, vie samalla lastasi turvaan tuolta ihmishirviöltä. Toisaalta vaimo itse provosoi näitä tilanteita, eikä se jäänyt eilenkään keneltäkään huomaamatta.

Minä itse olen kasvanut väkivallan keskellä. Syytän siitä äitiäni, sillä hän antoi meidän kokea kaikki ne väkivallan muodot, joissa me sisaruksemme elimme. Salailu ja valehtelu olivat osa arkeamme. Siihen voi vielä lisätä sen hulluuden, joka riipoi äitiäni ja joka toi myös omat mausteensa elämääni. Väkivalta seurasi minua ensimmäiseen suhteeseeni, joka alkoi minun ollessa vielä ihan lapsen kengissä. Tuo suhde pelasti minua edes hieman perheeltäni ja toisaalta altisti silloisen kumppanini siihen hulluuteen. Alku oli kuumaa huumaa, mutta sitten kaikki muuttui, kun tulin petetyksi. Mustasukkaisuus riepoi minua ja löin kumppaniani. Ympärilläni olevista se lyöminen oli normaalia, sillä monet ystävänikin olivat eläneet ympäristössä, jossa väkivalta on osa normaalia elämää. Sitä tuhoisaa suhdetta kesti ja kesti, kunnes eräs päivä minä ymmärsin, että tulisin satuttamaan sitä toista todella, jos en lähtisi. Niimpä eräänä päivänä silloinen kumppanini palasi töistä tyhjään kotiin.

Jo tuon edellisen suhteen aikana olin luonut suhdetta toiseen kuumaan mieheen. Hänen elämässään oli vähän kaikkea, viinaa, huumeita, naisia ja velkaa. Hän oli oikea pelimies. Minä tiesin hänen väkivaltaisesta taustasta, mutta olin varma, että muuttaisin hänet. Me vietimme ihania öitä, rakastavia päiviä, kunnes hän hakkasi minut sairaalaan. Hän itse kertoi, kuinka hän olisi halunnut tuolloin tappaa minut ja miten helppoa se olisi ollut, kun makasin siinä lattialla tajuttomana. Voi sitä näkyä, kun näin itseni. Koskaan en unohda sitä. Äitini koki sen melko normaaliksi ja hän näyttikin peilikuvaani ja kertoi, että tuolta tulevaisuuteni tulee näyttämään. Jatkoin suhdetta samalla, kun sisälläni poltti kamala pelko. Tuon jälkeen mieheni valtaistui. Hän teki mitä vaan. Hän toi naisia kotiimme, harrasti niiden kanssa seksiä ihan avoimesti ja käyttäytyi kuin maailman valtias. Hiljaa sinä sivussa etsin asuntoa, kunnes tämäkin mies palasi kerran tyhjään kotiin. Tapasin hänet vielä kerran oikeudessa. Tuona päivänä, kun lähdin oikeudesta, minä aloin olla nykyisen mieheni kanssa. Hän oli iso ja vahva, mutta turvallinen. Hän oli ihan toisenlaisesta maailmasta, missä itse olin kasvanut. Hänellä oli ollut koti. Minä päätin tuona päivänä oikeudessa, että elämääni ei enää väkivalta kuuluisi. Olen onnekas, sillä olen saanut kasvattaa lapseni suhteellisen turvallisessa ympäristössä. Minä ymmärrän, kuinka väkivaltainen suhde vangitsee. Ihminen menettää kyvyn olla ihminen, itsenäinen päätöksentekijä. Väkivalta vie oman arvontunnon ja alistaa sen toisen ihmisen tahtoon. Jos ihminen leikkii omalla hengellään valitessaan väkivaltaisen puolison, se sopinee. Se on hänen oma päätös, mutta silloin, kun perheessä on lapsia, myös lapset altistuvat väkivallalle. He oppivat kohtelemaan muita väkivaltaisesti. Väkivallasta tulee normaalia. Se altistaa myös jatkuvalle pelolle ja ihminen joka pelkää, kasvattaa itsestään kovan ja kylmän tai vaihtoehtoisesti saattaa paeta maailman kylmyyttä ja pahuutta, omaa haavoittuvaisuuttaan esimerkiksi päihteiden maailmaan. Mikään ei ole niin itsekästä, kun alistaa lapset kasvamaan väkivallan keskellä. Missä mahtoi olla tämänkin pariskunnan lapsi, kun isä vietiin putkaan ja äiti jäi selviytymään yksin kotiin? Onko hän kotona yksin peläten, että millä mielellä äiti ja isä baarista palaa? Onko hän piilottanut yksin yömyöhään veitset, että kukaan ei tappaisi toistaan? Sitä minä tein usein. Perheen veitset löytyivät yleensä levottomina aikoina minun tyynyni alta. Kerran juoksin parinkymmen asteen pakkasessa ilman kenkiä useita kilometrejä apua hakemaan. Sen jälkeen opin nukkumaan kengät jalassa. Vaikka olin muuttanut jo omaan kotiin, niin meni pitkään, ennen kuin uskalsin luopua villasukista öisin tai kengistä sängyn vierellä. Vieläkin pelkään joka kerta kun kuulen äidistäni, vaikka välillämme onkin useita satoja kilometrejä. Koskaan en tiedä mihin hän sotkee minut tai perheeni. Vaikka olen turvassa, en uskalla tuudittautua siihen. Minun turvani on aamuyön tunteina mieheni kainalo.

Perheväkivalta on uskomatonta. Miten kaksi tai useampi toisiaan rakastava, voi rakastaa toisiaan hengiltä? Miten kukaan omaa itsekkyyttään synnyttää väkivaltaiseen suhteeseen lapsia ja antaa heidän kasvaa pelon keskellä? Miten kukaan voi rakastaa itseään niin vähän, että altistaa itsensä turhalle väkivallalle? Miten kukaan voi kuvitella olevansa toista niin paljon parempi, että on oikeutettu olemaan toista kohtaan väkivaltainen? Miten ihminen, joka rakastaa ja hakkaa, ei ymmärrä vapauttaa toista elämään, jos siitä toisestakaan ei ole lähtijäksi? Minun tekosyyni on ollut ympäristö, joka muokkasi minut sellaiseksi, kunnes olin niin rikki, että jouduin kasaamaan minuuteni irralliseksi kokonaisuudeksi omasta lapsuuden ympäristöstäni ja rakentamaan tulevaisuuteni järjen varaan. Kiitos elämälleni, että sain näin monta hienoa vuotta ilman fyysistä väkivaltaa ja sen pelkoa.

”Aika parantaa haavat, mutta ei auta unohtamaan.”